Herään varhain aamulla auringon paisteeseen, joka tunkeutuu sisään huoneeni ikkunasta, tai no tietystikkään se ole oikeaa auringonvaloa… ainoastaan projektori "ikkunassani". Mutta silti se muistuttaa minua niistä lapsuuden ajan vuosista, jolloin asuin mummini kanssa vielä Kartanossa.. jolloin heräsin aina aitoon aurinkoon, enkä asunut Järjestön persoonattomissa rakennuksissa ympäri kaupunki muuttaen koko ajan.

 

Tällä kertaa huoneeni sijaitsee Lasitornin kellarikerroksessa, se on oikein viihtyisä… lukuunottamatta, että parveke ja ikkuna eivät ole aitoja, että kaikki valo keinotekoista. Mutta sen siitä saa, kun holhoojana on Järjestön Johtajatar. Asun milloin missäkin, ennen oli edes oikea koti. Ennen kuin se myytiin kaupungille museoksi… ihan kuin niitäkin turistikohteita olisi ollut tarpeeksi historiassa, mutta ei. 2400-luvulla rakennettu yli 100 vuotta vanha rakennus kelpasi kyllä.

 

Kukaan ei ajatellut, että se oli minun ja Willyn koti.

 

Ryhdistäydy, käsken itseni ja vedän hartiat taaks. Nyt ei ole aikaa velloa itsesäälissä ja menneisyydessä.

Nostan katseeni tyynyn kätköistä, jonne olin pääni surkeana haudannut. "Georgina Rosewood!" pieni määrätietoinen ääni huutaa pääni sisällä, kun vilkaisen itseäni huoneen puhtaan valkoisella seinällä roikkuvasta kuluneesta peilistä.

"SINULTA ON jäänyt… hiukset harjaamatta…", viimeiset sanat olivat päässäni pelkkiä kuiskauksia, sillä nyt repeän nauruun ja pieni hahmo - omantunnon ääneni - pääni sisällä kaatuu maahan järkytyksestä.

 

Jep, hiukset harjaamatta, lievästi sanottuna. Peilistä minua tuijottaa pieni peikon poikanen, mustat kiharat hiukset täysin räjähtäneen näköisenä, edellisen päivän huolimattomasti pyyhitty räikeän punainen huulipuna on värjännyt suupieleni ja vihreät silmät hymyilevät ilkikurisesti. Pieni kokoinen juuri Peikon poikanen tosiaan. Yritän sukia vähän mahdottomia hiuksiani. Seison siinä kokovartalopeilin edessä topissa, minishortseissa hiukset sievästi hajallaan, kun huoneeni oveen koputetaan… Voi ei.

 

"Pieni hetki!" huudahdan ja nappaan vanhan puoliksi rikkinäisen aamutakkini tuolin karmilta ja kietoudun siihen. Pyyhin naamani sen hihaan ja kiiruhdan ovelle neljällä askeleella. Avaan oven ja pistän oviaukosta naamani.

"Niin mitä?"

Ovella koputtanut Walter katsoo minua hieman pitkään, mutta saa suunsa auki lopulta.

"Äh, tulin siis.. tuota, hakemaan sitä kirjaa mistä puhuit", poika takertelee. Tai mies. Walter on jo 23-vuotta, mutta silti, kun katson miestä silmiin hän näyttää silti pieneltä pojalta, joka istui kaikki ne pitkät illat kanssani Haavemajassa.

"Kirjaa?" kysyn muka ihmeissäni silmät suurina ja työnnän oven auki nojaten seinään.

"Niin, seeee tähtiliedesstä kertohva", Walter vastaa sotkeutuen sanoissaan, kun rikkinäisen aamutakin helma hilautuu ylöspäin vahingossa nostaessani käsivarttani pääni yläpuolelle. Se paljastaa kaistaleen minun toista reittäni, joka miltein koskettaa miestä.

"Aa niin se", sanon ja naurahdan huomatessani nuoren miehen katseen kiertelevän alempana kuin mitä silmäni todella ovatkaan.

"Eipäs katsella sinne suuntaan", kuiskaan miehen korvaan ja käännyn hiukset hiukan heilahtaen hakemaan kirjotuspöydällä olevaa kirjaa. Ojennan sen pojalle niin, että Walter varmasti hipaisee sormessani olevaa kihlasormusta. Luon poikaan vielä yhden katseen silmäripsieni alta pienen hymyn kera.

 

Suljen oven ja lyyhistyn maahan painautuen kylmää ovea vasten… kätken kasvoni täriseviin käsiini… ei taas. Walterin silmissä on jotain niin paljon salaperäisempää kuin Johnyn… Voi Johny miksi ikinä aloinkaan seurustella kanssasi? Nyt olet jossain kaukana... liian kaukana, mutta silti minulle liian tuoreessa muistissa.

Sodit kaukaisilla kentillä Idän mailla rauhan puolesta.

 

Sormeilen hopeista kihlasormusta, huokaan ja nostan katseeni kattoon. Vain pieni hetki, muistutan itsellesi. Sitten ryhdistäydyt, käyttäydyt iloisesti aivan kuten aina. Mikään ei ole oikeasti pielessä. Minuutin täydellisen hiljaisuuden jälkeen nousen ylös ja pujahdan suihkuun vähin äänin.

 

Katsahdan seinään upotettuun digitaalikelloon ja tajuan aamiaisen… se loppui puolituntia sitten. Hartiani lysähtävät alas, kunnes muistankin jotain. Keksikätköni on edelleen olemassa. Ja viimeksi toissapäivänä täydensin sen sisällön tuulihatuilla… liu'utan käteni irtonaisen sängyn pohjani alle ja kaivan vanhan peltirasian esille. Nam!

 

Mutustelen paria tuulihattua kirjoitellen lokikirjaani. Lokikirja, siksi kutsun päiväkirjaa, jota kirjoitan milloin milläkin tavalla. Kaksi vuotta sitten se oli vielä salasanalla visusti lukittu puhetiedosto tabletillani, sitä ennen telepatia yhteydellä kuvattua videota kännykällä, mutta siru, jonka avulla aivot voidaan kännykkään, se aiheutti päänsärkyä… nyt vasta tänä vuonna aloin kirjoittamaan tätä paperisena versiona ja se on parasta. Hiljaisuus, kynän suhina paperia vasten… onneksi löysin vielä aitoa paperia, sitä ei nimittäin saa kaikkialta enää… puut ovat niin arvokkaita ja keinopaperista en pidä.

 

"Lokimerkintä päivä 207, vuosi 2517.

 

Huomenta pieni lokikirjani!

Tänään ei ole vielä tapahtunut mitään erityistä.. (okei. Myönnetään… Willy…) mutta sitä lasketa. Unohdin aamiaisen… ja olen syönyt pelkkiä keksejä… elämä kellarikerroksessa masentaa, enkä ole saanut salaopiskeltuakaan kunnolla mitään aikamatkustuksesta. Sillä nyt haluaisin vain uskoa unelmiin ja päästä menneisyyteen. Minulla on suunnitelma se vain ei ole tämän päivän aihe. Aion päästä menneisyyteen millä keinolla hyvänsä, Järjestöllä on aikakone…

 

Mutta tämän päivän ongelma on ehkä vihdoin tehdä päätös. Johny vai Walter? Olen kihloissa... mutta tämä etäsuhde ei toimi, eihän yli neljä vuotta sitten solmittu lupaus… no se ei vain voi pitää minua enää kurissa. Vannoin, etten enää ikinä rakasta ketään muuta poikaa…

Minulla ei ole ketään jolle oikeasti puhua (paitsi sinut pieni nuhjuinen vihkoseni, mutta en valitettavasti laske sinua). Elämä on hankalaa.

 

Joku koputtaa…"

 

Lämäytän vihon kiinni ja työnnän sen kirjoituspöydälläni lojuvan tekokuituliinan alle.

"Sisään, ovi on auki!" huudan ja sipaisen nopeasti hiuskiuhkuran korvani taakse. Osittain peilin tavoin heijastavasta ikkunasta näen Walterin kävelevän huoneesi käsivarrellaan liinalla peitetty kori. Hymyilen miehelle ja tarkastan nopealla vilkaisulla asuni. Yksinkertainen tummansininen olkaimeton mekko ja valkoinen pitsinen neuletakki.

"Ajattelin, että sinulla nälkä - kun ei sinua näkynyt aamiaispöydässä ja sain nämä haalittua keittiöstä", Walter ilmoittaa silmissään hellä katse ja laskee korin pyödälleni.

"Kuinka ihanasti ajateltu", sanon puoli ääneen kurkistaessani koriin. Kanaleipiä! Yksi lempiherkuistani. Vesi herahtaa kielelle, kun näen mitä hedelmiä Willy on löytänyt.

"Siellä on myös viinirypäleitä, niitähän sinä rakastat."

"Kuinka sinä sen tiesit?" tiedustelen puoliksi hämmästyneenä puoliksi nauraen.

"G, minä olen tuntenut yli 10 vuotta. Tiedän, että rakastat viinirypäleitä, inhoat teetä, sen sijaan rakastat kahvia ja käytät kahvin tuokuista shampoota", poika ilmoittaa virnistäen ja istuutuu ikkunalaudalle valoon, joka tunkee sisään sälekaihtimista huolimatta.

"Ha! Olet käynyt stalkkaamassa minun kylpyhuonetta, törkimys!" huudahdan kimmastuneena ja tönäisen miestä leikkisästi nauraen.

"En minä voinut sille mitään…", kuulen vastustelua Walterin suusta, kun kaivan herkkuja esille pöydälle.

"Syötkö sinä?"

 

Kahmin kaikki viinirypäleet itselleni. Olemme syöneet jo kanaleivät ja muu ruuat enää suklaalevyn puolikas jäljellä. Walter katselee ulos ikkunasta, joka on aivan tien pinnan yläpuolella. Jos haluaisin avata ikkunan, katselisin niiden harvojen ihmisten jalkoja, jotka kävellen liikkuvat.

"Seis… älä liiku", käsken ja syöksyn hakemaan kamerani. Asetan sen paikoilleen ja liikutan kättäni sen näppäimillä.

"Tästä tulee täydellinen kuva", sanon, kun objekti laukeaa. Walter katsoo minua ja hymyilee. Nappaan suuhuni viimeisen vihreän viinirypäleen ja katson onnistunutta kuvaa. Walter näyttää samaan aikaan vahvalta ja herkältä, haaveilija iltapäivällä…

"Annas minun kuvata sinut", poika sanoo ja nappaa kameran käteensä. Asetun valoon ja hymyilen.

"Sano muikku."

Irvistän ja näytän kieltä pudistaen päätäni. Muikut ovat pahanmakuisia…

"Aikamatkustus", ajattelen ja kuiskaan sn hiljaa muikun tilalle ja luon katseen ulos ikkunasta. Olisinpa menneisyydessä… siellä ei olisi ongelmia… eikä ketään rakastumassa minuun.

 

Älä ole noin varma Gina.. aikamatkustuksen aika koittaa pian… ehkä pikemmin kuin ikinä toivotkaan.