Koko päivän minulla on ollut pala kurkussa. Minun tekisi vain mieli itkeä ja puhua. Ei. Huutaa, kirkua ja saada tämä olo pois. En halua tuntea näin. Tunteeni ovat, kuin pyörteitä täynnä oleva virran kuohuva uoma. Tämä tunteiden virta on kuitenkin paottu kiinni. Joka kerta, kun se on avautumassa ja vesi vihdoin pääsisi virtaamaan vapaasti, joku sanoo jotain ja yleensä se on hän. En kestä enää. Tämä on jatkunut liian pitkään. Haluan vain puhua! Mutta aina minut keskeytetään. Hän keskeyttää. Hehkuttaa vain omaa onneaan ja lörpöttelee, kuin taivas vaahtokarkeista ja sade suklaata. Ei se niin mene. Joka kerta, kun saan suuni auki ja alan puhua, syntyy hiljaisuus. Kaikki vain kääntävät selkänsä ja odottavat, että lopetan. Tunteen myllertävät ja vesi. Se on niin likaista. Myrkyt, kuten viha, kateus ja mustasukkaisuus ovat lianneet veteni, saastuttaneet sen. Joskus tulee auringoisia päiviä, joilloin vesi haihtuu pois ja pato ei ole enää murtumasillaan. Niitä päiviä tulee enää harvoin. Elän keskellä virtaavaa vettä ja veden virtaus on liian suuri. Minä hukun. Kohta.