"Ei! Älä... älä!...Lopeta...ei! Älä..."

Heräsin taas Ilsen vaikerrukseen. Nousin ja menin hänen luokseen. Hän makasi sikiö asennossa vuoteessaan, hiljaa tuijottaen vain eteenpäin.

"Haluatko puhua?" kysyin varovaisesti.

"En. En vielä..." kuului Ilsen itkun turruttama ääni. Silitin Ilsen hiuksia ja aloin puhua hiljaa. Kerroin alkoholisti isästäni, elämästäni ilman äitiä, tädistäni ja jopa siitä miten minun oli yleensä vaikea löytyy uusia ystäviä. Kerroin lähes kaiken itsestäni Ilselle.

 

Huomasin että oli aika lähteä aamiaiselle. Saavuin suureen saliin. Se teki minuun edelleen vaikutuksen, vaikka se oli muuten minulle tuttu. Aamiaisella sain postia. Käsiala kirjeessä ei ollut kuitenkaan tädin. Repäisin kirjeen auki ja aloin lukea.

 

"Lisa, tyttäreni. Tiedän että halveksit minua, mutta haluan sanoa sinulle tämän. Olen tehnyt parannuksen. En ole enää alkoholisti ja olen saanut töitä, muutan Australiaan asumaan uuden työni vuoksi."

 

Tuijotin kirjettä järkyttyneenä. Isä. Se oli minulle vieras käsite. Laskin kirjeen kädestäni, sen sisältä vieri vielä medaljonki pöydälle. Avasin medaljongin ja löysin sen sisältä paperin. Waleena Wintherille 7. heinäkuuta. Tajusin että medaljonki oli kuulunut äidilleni, Waleena Wintherille. Puristin medaljonkia kättäni vasten ja muistelin äitiä...

 

"Lisa. Olet jo iso tyttö joten koeta olla isällesi mieleksi, kun lähden käymään tädillä", niin oli äiti sanonut minulle, ennen kohtalokasta automatkaa. Äiti oli hymyillyt minulle. Muistin vain äidin mustat kiharat kun hän oli kumartunut halaamaan minua vielä viimeisen kerran. Viimeinen muistoni äidistäni oli kuitenkin näky sairaalassa, äiti olin makasi liikkumattomana manitoreihin ja letkuihin kiinnitettynä ja muistossani alkoi yksi monitoreista piipittämään ja minut vietiin pois. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin että äiti oli nukkunut pois.

 

Pujotin medaljongin kaulaani. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin nousemaan silmiin. Ei voi olla totta. Ensin Damen ja nyt isä. Mitä seuraavaksi? En voinut olla pidättämättä kyyneliä joten annoin niiden valua poskilleni. Kuumat kyyneleet, valuivat poskilleni kun painelin ulos. Nyt eivät edes kirjat auttaneet tarvitsin ulkoilmaa ja paljon.

 

Juoksin kohti metsää. Juoksin niin että kun olin saapunut metsän laidalle läähätin. Kävelin metsässä ja jossain vaiheessa törmäsin siihen varsaa jonka kanssa olin tehnyt tuttavuutta viime taikaeläinten hoitotunnilla. Varsa näytti aistivan suruni sillä se painautui minua vasten kävin makaamaan maahan. En edes jaksanut ajatella maan kylmyyyttä. Silitin varsaa. Se näytti pitävän siitä. Koetin olla miettimättä omaa elämääni ja keskityin pelkästään tähän pieneen eläimeen joka näytti nauttivan huomiosta jonka sille annoin. 

 

Vähitellen mieleni rauhoittui ja aloin ajatella elämääni. Tunnustelin samalla medaljonkiani, mietin isää ja äitiä.Varsa lähti jossain vaiheessa pois ja minä kävin istumaan suuren tammen alle lähelle metsälampea.

"Seis! Älä liiku!" kuului huudahdus takanani. Käänsin katseeni...