Haavat kirvelivät selässäni, kun odotan uutta iskua. Vyönsolki tekee kipeää iskeytyessään ihooni.

"Ei... Älä!" parahdan. Pahoinvointi yltyy ja kyyneleet pyrkivät silmiini, mutta puristan silmäni kiinni. Odotan uutta iskua, mutta sitä ei tule. Mies on sammunut ruokapöydän ääreen. Koko vartaloni tärisee. En uskalla liikahtaakkaan...

 

Herään henkeä haukkoen, tärisen edelleen. Lisa tassuttelee viereeni, juuri kun meinaan oksentaa. Tuijotan kaukaisuuteen ja koitan olla ajattelematta untani. Untani... Pah! Se on painajaista. Unta joka vainoaa minua vuodesta toiseen, unta joka oli totta vielä kuusi vuotta sitten. En halua edes ajatella sitä.

 

Kohotan katseeni menneisyydestä Lisan kasvoihin. Tiedän hänen tarinansa, tunnnen hänet, mutta en itseäni. Alan kertoa hänelle tarinaani. Pala palalta, kohtaus kohtaukselta. Lisa kuutelee, kun kerron hänelle kodistani. "Perheestä" joka minulla oli ennen kunnes lastensuojelu puuttui asiaan.

 

Hän kuuntelee minua. Ymmärtää. Vihdoin olen saanut ystävän jolle kertoa tämän. Kun aamun säteet kohtaavat ikkunan olen saanut kerrotuksi kaiken. Koko tämän ajan Lisa on istunut vuoteeni ääressän ja kuunnellut minua. Kun auringon valo heijastuu Lisan mustista hiuksista, jotka vielä näin aamutuimaan ovat auki, hän puristaa kättäni rohkaisevasti ja kuiskaa korvaani:

"Minä ymmärrän. Ilse minä ymmärrän." Epäilen mahtaneeko hän todella ymmärtää, mutta juuri nuo sanat minä halusin kuulla.