"Tunnen tuulen kasvoillani ja levitän käteni ilmaan. Minä lennän korkealla. Kallistan luutaani alemmas ja syöksyn kohti maata. Viime hetkellä nostan luutani ja vältyn kuolemalta. Nautin siitä kuinka tuuli tarttuu vaatteisiini ja pystyn kuvittelemaan itseni linnuksi. Vapaaksi olennoksi, joka lentää minne nokka johtaa ja elää vailla sääntöjä. Puristan luutaani ja jännitän lihakseni nousuun. Edessäni häämöttää vuori ja sen huipulle olen päättänyt laskeutua. Nousen lentäen ylös vuoren huipulle. Olen voittanut. Nostan käteni ilmaan ja yhtäkki maa katoaa altani.."

 

Herään säpsähtäen. Mitä ihmeen unta olinkaan nähnyt. Minä lensin ja nousin huipulle. Tarkoittaako tämä jotakin? Pystynkö minä muka nousemaan huipulle ja ylittämään itseni. Lentämään. Tunnen väristykset selässäni, kun vain ajattelen vain lentämistä. Mutta sittenkin, unessa vuori katoaa jalkojeni alta. Tarkoittaako se, että vaikka nousisin huipulle kaikki on turhaa, sillä vaikka voittasin itseni, häviän ja putoan takaisin pohjalle? Pudistan päätäni. Minä voitan ja se alkaa nyt. Ensimmäiseksi aion voittaa Mattheon itselleni, kokonaan.

 

Nousen ylös ja yöpukusillani kävelen Mattheon luo.

"Herää", kuiskaan.

"Äh, äitii..." Mattheo mutisee ja kääntää kylkeään. Ravistan poikaa ja sanon:

"Ei äiti, vaan Lisa."

"Lisa? Tiedätkö sä mitä kello on?" Mattheo tokaisee. Istuudun pojan sängylle ja tajuan vasta nyt olevani siinä pelkällä topilla ja lyhyillä sortseilla. Hymyilen pojalle ja vastaan kirkkain silmin:

"En tiedä." Mattheo naurahtaa hieman.

"Se on puoli seitsemän", hän huomauttaa ja viittaa herätyskelloonsa.

"Ihan sama, mä halusin puhua sun kanssa", vastaan ja nostan jalkani koukkuun ja painän pääni polviini. Mattheo vakavoituu.

"Mistä?"

"Susta ja Melodystä. Mä haluun kuulla kaiken, aina niistä lempinimistä tähän hetkeen", sanon ja katson Mattheota silmiin, joissa välähtää taas tummempi sininen.

"No sä tiiät, että me ollaan lapsuuden tovereita. Me asuttiin samalla kadulla ja leikittiin yhdessä aina. Me oltiin aina johtajia joka leikissä, mutta oikeesti se tais olla vaan Melody, joka johti. Hän opetti mulle mun ensimmäiset loitsunikin..." Mattheo aloittaa.

 

Saan kuulla tarinan lapsista, tytöstä ja pojasta, jotka aavistuksen verran ihastuvat toisiinsa ja vannovat pitävänsä yhtä aina ikuisesti.

"On myöhäinen syysilta, joukko merirosvoiksi ja intiaaneiksi pukeutuneita lapsia leikkii vanhan koulun pihalla. Puuhun rakennettu puumaja on hyökkäyksen kohteena. Intiaanit hiipivät hiljaa ja huutavat sinisilmäisen pojan merkistä karmean sotahuudon. Hyökkäys alkaa, mutta poika joutuu alakynteen merirosvoja vastaan. Poika raahataan merirosvopäällikön puheille.

"Päästäkää meidät!" poika anelee tytöltä, joka johtaa merirosvoja.

"Will, yhdellä ehdolla", tyttö sanoo ja kääntyy poikaa kohti letit liehuen.

"Julia, millä ehdolla?" poika kysyy ja katsoo tyttöä ihaillen.

"Sä saat pussata mua!" tyttö ilmoittaa. Poika katsoo tyttöä ja nyökkää virnistäen...

 

Muutamaa vuotta myöhemmin, nuoret tapaavat toisensa samaisessa puumajassa.

"Matth, mä lähen jenkkeihin", tyttö sanoo.

"Sittenhän sä et pääse Tylypahkaan", poika vastaa.

"Niin. Eikä me varmaan nähä enää", tyttö huokaa.

"Ikinä? Muutatteko tosiaan sinne asumaan?" tumma hiuksinen poika kysyy ja ottaa pari askelta lähemmäksi.

"Ikinä", tyttö toistaa ja halaa poikaa.

"Nämä on hyvästit", tyttö jatkaa. Poika halaa tyttöä ja kuiskaa hiljaa:

"Niin nää on..."

 

"Nyt mä ymmärrän...", sanon. Mietin Melodyä, joka ilmeisesti odotti samaa Mattheota jonka oli tuntentunut.

"Ai ymmärrät?" Mattheo kysyy.

 

"Joo", huokaan. Kierittelen hiuskiehkuraa sormieni välissä. Hiukseni ovat takussa. Katson Mattheota ja hymy nousee huulilleni. Käyn Mattehon viereen makaamaan ja annan tahaltaan toisen olkaimeni pudota olkapäältäni paljastaen olkapääni. Mattheo suutelee niskaani ja kuiskaa korvaani:

 

"Oletko muuten huomannut, että sinussa Melodyssä on aika paljon samaa?" Vastauseksi vain kohautan harteitani ja sormeilen solisluutani mietteliääni.