Jouluaattoon on enää kaksi viikkoa! Ja minä en ole hankkinut lahjaa vielä kenellekkään... Voisin kyllä maalata jotakin. Kipaisen arkullani hakemassa öljyvärini. Nyt on aika käyttää niitä. Nappaan mukaani telineen, värit ja liuttimena käytettävän tärpätin. Tiedän tasan tarkkaan mitä haluan maalata.

 

Saavun näyttömäsaliin, sillä taulu jonka haluan maalata aivan silmieni edessä. Tai ei aivan, sillä tähän kuvaan jonka näen haluan lisätä pienen yksityiskohdan. Itseni. Asetan kankaan telineeseen ja luonnostelen nopeasti hiilellä kuvan jonka tulen maalaamaan. Aivan aluksi maalaan vain ohuen kerroksen maalia...

 

Muutaman tunnin päästä taulu alkaa jo hahmottua. Näyttämöllä seisovat kaksi näyttelijää, mies ja nainen, jotka kohtalokasta kohtausta esittäessään tajuavat kuuluvansa toisilleen. Niin, varsin romanttista, mutta älkää antako sen pilata tunnelmaa. Näyttelijättärelle maalaan omat kasvoni ja miehen kasvoihin maalaan tutun rypyn jonka tunnistaisin missä tahansa. Seuraavaksi yritän keskittyä taustaan ja taulun tunnelmaan...

 

"On ensi-illan aika. Seison näyttämöllä ja nautin sadoista katseista, kasvoista jotka odottavat että sanoisin repliikin joka määräisi näytelmän lopun. Nautin vallasta joka minulla on yleisöön. Tunnen kirkkaat valot puuterin peittämällä ihollani ja lausun repliikkini juosten miehen syliin. Tässä vaiheessa näytöstä minun tulisi hymyillä onnellisena ja minä hymyilen, niin että huomenna kaikki teatterikriitikot ylistävät minua ja tunnetta joka huokui kasvoillani..."

 

Sivelen maalia ja haen juuri siä oikeaa värisävyä joka viimeistelisi tunnelman. Haluan onnistua. Hiljaisuus, oma salaperäinen tunteeni, valtaa taas kehoni, mutta nyt mukana on jotain kiivaampaa, jotain sykkivää ja niin elävää että en pysty sitä sanoin kuvaamaan.

 

Viimein saan taulun valmiiksi. Olen väsynyt ja onnellinen. Taulusta tuli juuri sellainen kuin halusin. Se on nyt täydellinen, mutta pelkään että silloin kun minun pitäisi luopua siitä en halua. Olen tavoittanut sen mitä hain. Sipaisen otsatukkani pois kasvoiltani korvan taakse ja tunnen jonkun käden olallani. Käännyn ja näen Ilsen joka hymyilee minulle hieman katkerasti huomattuaan ketä nainen esittää.

"Sinä ja Mattheo..." Ilse kuiskaa. Niin minä ja Mattheo. Tunnen itseni kuvitelmani naiseksi jonka pitäisi sanoa näytelmän ratkaiseva repliikki. Tyydyn kuiskaamaan vain:

"Niin, minä ja Mattheo."