"Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin..." Niinhän se joku laulu menee, vai mitä päiväkirja? Miksi miksi miksi miksi.. Esitän tätä kysymystä koko ajan itselleni... En tahdo tämän olevan näin! Enkä tahdo, että elän ilman rakkautta. Haluan Mattheon takaisin! Sydäntäni riistaa hullu tunne, se pakottaa rintaa ja riivaa ajatuksiani. Minä haluan elää.. Mattheon kanssa. En kestä! Olen yrittänyt puhua, mutta sanat kätkeytyvät sisälleni, eivätkä ne suostu tulemaan ulos..." läymäytän päiväkirjani kiinni. Mattheo... Miksi tuo sama sana pyörii koko ajan mielessäni. Koko ajan.

"Joka päivä ja jokaikinen yö, jonka sydämeni lyö..." Rintaani puristaa.

"Jos sä tahdot niin." Päätäni särkee ja sydäntäni vihloo.

"Herään nimeäsi huutaen!" Minun tekee mieli kirkua...

"Sillä ilman rakkautta olemme puoli tiessä helvettiin.." Matheo...

 

Painan käteni korvilleni ja huudan...

"Lisa..?"

Nostan käteni kasvoiltani.

"Jos mentäisiin hiema ulos kävelemään?" Ilse ehdottaa katsoen minua. Nyökkää, mutta sanonkin:

"Joskus toiste ehkä.. Haluisin kyllä mennä yksin kävelemään." Ilse nyökkää ymmärtävisti ja heittää minulle villapontson.

 

Hengitän illan myöten viilentynyttä kevätilmaa. Kävelen järven rantaan ja ristin käteni rinnalleni. Luovutan. Mattheo saakoon valita itse tyttönsä. Silti, minua kyllä harmittaa se jokun hiton luihuinen. Se ämmä nimittäin pölli poikaystäväni... Puristan kädet nyrkkiini. Hengitä, ajattelen. Mattheo.. Kuva pojasta ensitapaamisesa työntyy mieleeni. Söpöstä otsarypystä... Katkera hymy leviää kasvoilleni.

 

Risahdus.

 

Mikä se oli? Säikädän hieman, mutta ajattelen, sen olevan olleen vain jokin eläin. Kun kuulen askeleita takanani. Käännyn hieman jännittyneenä katsomaan pienen ajattelutuokioni keskeyttäjää.

 

Mattheo...

 

"Mitä sä haluat?" sysään sanat ulos suustani ennen, kuin edes ajattelen niitä. Mattheo katsoo minua ja henkeni salpautuu. Pojan silmät... Ne ovat niin tumman siniset.

"Puhua", tummatukkainen vastaa ja katsoo minua väsyneesti. Nyökkään ja viiton hänet istumaan rantakallion rosoiselle pinnalle.

"Kuka se luihuinen on?" sysään kysymystulvan liikkeelle samalla, kun näperrän kaulassani roikkuavaa medaljonkiani.

"Serkkuni", kuuluu hiljainen vastaus vieressäni. Serkku? Lihakseni jännitys laskee hieman. Onneksi serkku.

"Mitä on tapahtunut?" kysyn ja kosketan varovasti Mattheon kättä. Haluan tietää loput, päätän mielessäni.

"Äitini..." Mattheo aloittaa, mutta hänen äänensä pettää kesken lauseen. Poika puristaa kättäni hieman. Odotan rauhassa, sillä haluan antaa aikaa.

"Mitä hänestä?" kysy hiljaa ja mietin Mattheon iloisevasti hymyilevää äitiä, jonka olen kerran tavannut.

"Hän oli koomassa", säröilevä ääni vastaa. Kiedon epäröiden kädeteni Mattheon ympärille. Silitän hiljaa hänen kättää.

"Nyt äiti..." Matheo kuiskaa hiljaa. Näen hämärässä ojan itkevän hiljaa. Mieleni huutaa vääryttää. Haluan auttaa! Vähentää pojan kantavaa tuskaa.

"Hänen tilansa on epävakaa", poika jatkaa hieman vapisten. Pyyhin varovasti pojan kyyneleitä hihaani.

 

Poika laskee katseensa, kuiskaa anteeksi pyyntönsä.

"Minun tässä pitäisi pyytää anteeksi", kuiskaan ja jatkan:

"Luulin jo menettäneen sinut."

"Hei... En minä sinusta niin hevillä luovu", Mattheo sanoo ja kaivaa taskuaan.

"Arvaatko mitä tässä on?" poika kysyy virnistäen. Hymyilen hieman. Mattheo avaa kuluneen taitellun paperin. Piirros. Mattheolla on piirros minusta! Eikä mikä vain piirros, vaan tämä on kuva minusta silloin, kun tapasin Mattheon ensimmäisen kerran ykkäsellä. Katson poikaa.

"Mä oon tyhmä", huokaan. Olin luullut menettäneeni Mattheon ikuisiksi ajoiksi.

"Et ole", poika vastaa ja ottaa kasvoni käsiinsä.

"Älä koskaan sano itseäni tyhmäksi. Sä oot viisas ja kaunis." Mattheo painaa huulensa vaovasti omilleni. Suudelma on hellä, kuten aina, mutta tässä kerrassa on jotaisn erillaista. Jotain kaihoisampaa. Suljen silmäni.

"Ethän sinä hylkää minua ikinä?" Mattheo kysyy hiljaa.

"En", vastaan hiljaa. Rinnassani kasvava hyvän olon tunne voimistuu.

"Hyvä, koska muuten mä pimahtaisin", poika mutisee. Naurahdan ja suutelen häntä vielä kerran, tällä kertaa tosissani. Painaudun lähemmäs Mattheota, suudelmien kiihkeytyessä. Rakkaus, ajattelen, sitä tämä on.

 

Lähdemme kulkemaan käsi kädessä takaisin Tylypahkaa. Ennen kuin lähdemme rannalta vilkaisen järven tyyneen pintaan. Erotan heijastuksessa jotain tuttua.

 

Mustatukkainen tyttö kääntyy ja hymyilee minulle. Hänelle on päällään sama mekko, kuin vuosi sitten ystävänpäivänä. Punamekkoisella on kädessään tulipunainen ruusu. Tyttö vinkkaaa minulle silmää ja heilauttaa hiuksensa selkäänsä. Järven pinta väreilee ja kuvajainen haituu. Hymyilen itselleni ja kosketan medaljonkiani. Peilityttö kävi taas, tällä kertaa ruusun kanssa. Vilkaisen taakseni ja huomaan rantakalliolle ilmestyneen ruuusun. Vilkaisen Mattheota ja hymyilen tälle auringon laskiessa takanamme värjäten koko paikan purppuraksi ja kullaksi.

 

Rakkaus ei syyttä maailman vahvin asia, ajattelen.