Puutarhassa, jossa pikkulinnut visertävät iloisesti, tuulikellon hiljainen soitto kertoo kertomusta tuulenhengistä ja varjoisessa nurkkauksessa oleskeleva siili katselee puutarhassa oleskelevaa naista. Tästä kauniista puutarhasta tarinamme saa alkunsa. Aurinko on saavuttamassa lakipistettään, mutta silti ulkona on tarpeeksi vilpoista. Edellisen päivän sade ei ole vielä unohtunut, ilma on raikasta… raikasta se ei ollut tarinamme naisen lapsuudessa, silloin vielä yhteiskunta ei ollut parhaan kukoistuksensa äärelle jälleen…

Tämä nainen, joka ei ole muiden tarinoiden kaltainen vaaleahiuksinen epätoivoinen rakastanut prinsessa, joka odottaa tulevaa prinssiään. Ei. Prinssi ei ole vielä saapunut näyttämölle.

Tarinamme alkaa harmaahiuksisen naisen lukemasta vanhasta tietokirjasta…

 

 ""Tänään on suuri päivä, tänään on merkittävä päivä, sillä nyt on kulunut 30 vuotta Suuren Katastrofin jälkeen ja meillä on taas varaa alkaa rakentaa uutta uljaampaa yhteiskuntaa.

Meillä on vielä tuoreessa muistissa Suuri Katastrofi, yhteiskunnan merkittävimpien virheiden lopputulos, ympäristöongelmien summa, päästöjen hurja kasvaminen, kaupankäynnin romahdus. Suuri Katastrofi johti kapinaan, se johti vuoden kestävään Sokeaan Sotaan, jonka tuloksena maailman kehitys heitti takaperin volttia miltein 300 vuotta. Suurin osa rautateista, miltein jok ikinen auto, kanavat, tehtaat… kaikki tuhottiin kapinallisien takia, teko muistutti suuresti teollistumisen myötä seurannutta koneensärkijäliikettä. Se oli radikaali, se avasi monien silmät, mutta kokonaisuudessaan se oli hirveää.

Kuitenkin, me voimme oppia siitä! Me olemme jo nyt viimeisen 20 vuoden aikana tehneet mitä suurimpia ratkaisuja, meillä on sopimuksia, meillä on kaikki mahdollisuudet uuteen alkuun. Historiaa ei tulla pyyhkimään pois, se toimikoon oppaanamme, mutta nyt ihmiskunnan on aika kääntää katse tulevaan, miettiä miten tästä lähdetään eteenpäin. Taaksepäin ei paluuta, me emme voi korvata niitä miljardeja eliölajeja, jotka sodan ja katastrofin takia tuhoutuivat. Paluuta siihen aikaan ei ole.

Monet varmasti muistavat, kun Sokean Sodan rauha julistettiin kaikilla mantereille tasan samalla minuutilla. Sen tuloksena syntyi kaikkien valtioiden johtajien kanssa tehty sopimus. Tämän sopimuksen tarkoituksena on estää historian toistaminen, ei velkaantuvia valtioita, ei kasvihuonepäästöjä, sodan takia meillä oli mahdollisuus aloittaa alusta. Tulee kuitenkin myös muistaa, että sota on aina sota. Kaamea verilöyly, miljoonien ihmisten kuoleminen turhaan… Me menetimme paljon.

Jokaisella meistä on kuitenkin valinta, ja minun valintani on uusi maailma, ilman yhtäkään virhemarginaalia, minä tämän kaupungin pormestarina, tasavallan presidentin oikeana kätenä ja Järjestön johtajana ilmoitan lupautuvani hoitamaan virkana koko maailman hyväksi.

Ensimmäisenä tekonani vihin käyttöön Lasitornin, joka edustakoon uutta maailmaamme, joka tulee nousemaan kohti taivasta aivan, kuten tämän rakennuksen kupoli." Misty Headlandin pormestarin puhe, takana oikealla hänen veljensä ja vasemmalla tuleva miehensä, joka avustaa Mistyä leikkaamaan punaisen nauhan Lasitornin sisäänkäynnin edestä.

- Uutisartikkeli, löydetty Ihmiskunnan Historia osa 5-kirjaan pääkaupungin kirjastomuseosta.

 

Kuvassa nuori vaaleahiuksinen neiti Headland puhuu kaupungimme asukkaille sen uutena pormestarina. Takana silloin uusinta modernia rakennusarkkitehtuuria edustava Lasitorni, joka vihittiin käyttöön vuonna 2063. Nykyään Lasitorni tunnetaan Järjestön kokoontumispaikkana. (Katso Järjestö s. 287)

 

Pormestarin puheessa mainittu, jo yli 500 vuotias tapahtuma vaikuttaa yhteiskunnassamme edelleen, Suuri Katastrofi on historiaa, mutta Neiti Headlandin jäljet maamme kulttuuriin näkyvät..."

 

Vanha rouva tarkastelee kulunutta historian kirjaa ja nostaa vaalean olkihattunsa alta katseensa puutarhaan. Naisen ahavoitunut käsi lepää puisen lepotuolin käsinojalla, mutta miltein mustaan sävähtävät silmät tuikkivat vielä eloisasti muuten niin hauraissa ja ajan kaltoin kohtelemissa kasvoissa. Kuva olisi todella idyllinen, mutta sen rikkoo naisen tumman vihreän mekon helmassa oleva vihreäksi muuttunut kameleontti. Sen silmät liikkuvat nurmikossa lentelevän hyönteisen perässä. Pieni rasahdus viereisellä hiekkapolulla vie sen huomion kuitenkin pois tulevasta lounaastaan.

 

"Rouva Johtajatar."

Nainen säpsähtää hieman ja sulkee kovakantisen kirjan. Vähän päälle viitisen kymmenissä oleva pukuun pukeutunut mies on saapunut kartanoa muistuttavalta talolta päin.

"Täällä on niin rauhaisaa. Tulevat vanhat ajat mieleen, keskustassa ei näe puun puuta missään ja täällä kaupungin laidalla on silti tälläinen luonnonkehto. Kukat kukkivat, voi Ed, miksi kaikkialla ei ole tälläistä…", vanhus puhuu hiljaa miehelle katse kuitenkin edelleen edessään olevissa kukissa. Tumman punaisia ruusuja… puutarhan pohjoinen osa, täällä minä viihdyn, ajattelee nainen vielä.

"Tulokas on saapunut", Ed niminen mies ilmoittaa ja luo hellän katseen naiseen. Sana tulokas herättää vihdoin rouvan Johtajan huomion kokonaan puutarhan lumoista ja hän käännähtää tuolissaan kasvoillaan ilme kuin iloisella pikkutytöllä.

"Sinä siis löysit hänet? Voi Ed... hän on vihdoin löytynyt.." Rouva näyttää unohtavan kokonaan häntä viimeiset 20 vuotta vaivanneen nilkkansa ja hypähtää seisomaan ihastuksissaan ja tarttuu miestä kädestä.

"Tuo hänet tänne, voi tuo jo!"

"Ma'am, hän on jo täällä. Tummatukkainen poika, löysimme hänet juuri sieltä missä sanoitte nähneenne hänet näyssänne." Nainen hymyilee vähän ja hymähtää astuen hieman eteenpäin:

"Aina yhtä muodollisena… tietysti hän oli siellä, milloin näkyni ovat muka pettäneet?"

"Eivät milloinkaan, eivät milloinkaan, kaunokaiseni" Ed huokaa ja sipaisee rouvan nutturasta karanneen harmaan hiuskiehkuran korvan taakse. Nainen punastuu tyttömäisesti ja hänen olemuksestaan karisevat hetkeksi yli 40 taakka. Ed katsoo silmiin entistä miellittyään, mutta velvollisuudet painavat kuitenkin syvän uurteen miehen kasvoille… hänen pähkinän ruskeiden silmiensä lämmin katse sammuu ja suun ilme hieman kovenee. Hän on Järjestön Johtajatar… ei se itsevarma nuori tyttönen, johon rakastuit kerran, mies muistuttaa itseään ja tarjoaa käsivartensa rouvalle. Johtajatar painaa päähänsä suuren erittäin vanhanaikaisen hattunsa, nostaa pienen kamelionttinsa hattunsa päälle ja tarttuu ojennettuun käteen.

 

Vanha pari kävelee verkkaisesti kartanoon hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Astuessaan sisään liikkeentunnistimella toimivasta ovesta heitä odottelee nuori, ehkä noin 10-vuotias poika, joka seisoo hiukset kammattuina ja vähän liian isoissa vaatteissa aivain, kuin hänet olisi vain temmattu jostain kadulta puettu parempiin vaatteisiin ja jätetty taas oman onnensa nojaan vieraan talon eteiseen.

"Rouva Johtajatar tämä on Walter, Walter tässä on rouva Johtajatar, sinun pelastuksesi."

Poika nyökkää vaitonaisena ja katselee suurilla harmaan sinisillä silmillään hatun päällä kiikkuvaa kameleonttia. Nainen huomaa pojan ihmettelevän katseen ja laskee lemmikkinsä maahan:

"Etkö ole ennen kamelionttia nähnyt?"

"En, rouva", poika vastaa ja laskeutuu polvilleen pehmeälle lattialle, joka edustaa vielä edellisten sukupolvien energian kierrätysideoita. Lattian pehmeys johtuu yhteen sulatetuista kaatopaikkajätteestä, mutta sitähän Lontoon kurjista katuoloista tullut Walter ei voi tietää, vaan hän säikähtää hieman ja katsoo hämmästyneenä rouvaa.

"Rouva, miksi tämä lattia on pehmeä?"

"Ei sinun tarvitse rouvitella minua, ja se johtuu niistä vanhoista ideoista… 2400-luvun lopulla katsos oltiin suuresti vielä kiinnostuneita kaatopaikoista…"

Waltee nyökkää, mutta silti jokin pojan pienissä aivoissa ei suostu olemaan rouvittelematta tätä niin sanottua hyväntekijää, joka oli kuljettanut hänet tänne, pois Walterin rakkaiden katuojien lemmikkiensä luota. Poika siirtää huomionsa uudestaan kameleonttiin ja ojentaa kätensä tätä kohti. Eläin katsoo poikaa ja hitaasti se kävelee kolmisormisilla raajoillaan kohti uutta tulokasta.

"Mikä sen nimi on, rouva?" Walter kysyy, kun kameleontti saavuttaa pojan käden.

"Tähtisilmä, nimesin sen erään suuren merkkihenkilön mukaan", nainen vastaa ja jatkaa:

"Ja kultapieni. Ei sinun tarvitse oikeasti rouvitella minua. Sano vain mummiksi aivan kuten myös…"

 

Rouva Johtajattaren lause keskeytyy, kun alakertaan rappukaidetta pitkin liukuu alas mustatukkainen tyttö, vetäen jalallaan mukanaan yhden kiinalaisen arvokkaan maljakon, joka putoaa maahan räsähtäen rikki mullan levitessä lattialle.

"Gina", vanha nainen päättää lauseensa pienen pyörremyrskyn saapuessa huoneeseen.

"Hei mummi-kulta, anna anteeksi tuo maljakko. Sinähän joka tapauksessa inhosit sitä, annoit sen olla tuossa vain vanhaa Ediä miellyttääksesi", tyttö tervehtii ja sukkelasti on hän jo halaamassa vanhusta huoneen toisella puolella. Halatessaan mummiaan Gina iskee silmää Edille, joka hymyilee suopeasti pikkutytölle. Gina kääntyy korpinmustat letit liehuen ja hymyilee kauniisti myös Walterille, joka tuijottaa tätä energistä villiä ikäistään nuorempaa tyttöä.

"Menkääpäs te lapset leikkimään puutarhaan, Gina voi vastata kysymyksiisi, hän on - fiksu, vaikkakin vähän vallaton", rouva Johtajata huomauttaa.

"Mummi! En minä ole vallaton", Gina huomauttaa ja nyrpistää pisamien peittämää nenäänsä loukkaantuneena.

"Minä olen… olen…", tyttö jatkaa ja näprää mietteissään hameen helmaansa..

"Aivan kuten pieni villikissa", Walter huomauttaa hiljaa niin, että vain Gina kuulee sen.

"Olen villikissa! Ne kaikki vahingot vain tapahtuvat…" Gina huomauttaa.

"Ai että ihan vahingossa rikoit eilenkin sen sinun mielestäsi ruman lautasen, ja sadeko ne keittäjättären suuret tulppaanit oli liiskannut viimeviikolla?" Johtajatar mutisee puoliksi nauraen, sillä se lautanen oli ruma ja keittäjättären tulppaanit olivat varjostaneet Ginan omaa pientä koillisessa sijaitsevaa puutarha-aluetta.

 

Nauravista silmistä Gina päättelee saaneensa anteeksi. Tyttö ottaa Walteria kädestä ja vie tämän puutarhaan, jossa keskipäivän auringo paistaa. Auringon valo hyväilee lasten selkää näiden kulkiessa hoitamattomasta ruohikosta pilkistäviä hiottuja kiviä pitkin Haavemajaan, siksi tyttö nimittää valkoista huvimajaa, jonka on vallannut leikkipaikakseen. Lapset leikkivät koko iltapäivän ja illalla he palaavat uudestaan majaan…

 

Tähdet ovat syttyneet yön tummalle taivaalle valkoisen Haavemajan ylle. Vähenevän kuun puolikas loistaa korkealla, mutta ainoana valonlähteenä toimivat puutarhan pienet lamput, jotka valaisevat pehmeästi muuten jo hämärää taivasta. Tuulen henget ovat lakanneet leikkimästä, joku yksinäinen pieni siilin poikanen rapistelee puutarhan ruusupensainen alla ja kauempana kuuluvat välillä kaupungin liikenteen äänet. Hiljaiset moottorit eivät paljoa ääntä pidä, mutta välillä jotkin suhahtelut ja piippaukset kaikuvat aina kartanolle asti.

Tietysti suhahdukset saattaa sekoittaa pariin lintuemoon puiden latvoissa, mutta sitähän lapset eivät tienneet. On mukavampaa kuvitella, että ne tulivat teiltä… että koko kaupunki valmistautui yöhön, että he eivät olleet yksin.

 

Walter istuutuu ullakolta pihistetylle vanhalle sohvatyynylle Haavemajaan ja katselee tyttöä miettelijäänä.

"Mitä mietit?" Gina kysyy kaivaessaan lattialankun alle piilottamaansa keksilaatikkoaan.

"Että miksi minä olen täällä…" Gina nyökkää ja ojentaa keksin pojalle. Lapset mutustavat keksejään hiljaisuuden vallitessa, kunnes Gina rikkoo hiljaisuuden:

"Sinä vaikutat viisaalta, sillä jolla on tuollaiset siniset silmät… yleensä te olette viisaita. Mutta Willy, kai minä saan sinua kutsua Willyksi? Se kuulostaa nii paljon paremmalta kuin Walter… me olemme Haavemajassa ja täällä on vain yksi sääntö. Kerro minulle suurin salaisuutesi. Sen jälkeen jätän sinut rauhaan.", Gina ilmoittaa ja katsoo poikaa pääkalellaan uteliaana. Walter nolostuu hieman… kertoa nyt suurin salaisuus nuoremmalle tytölle… Gina katsoo odottavaisena ja viheltelee hieman.

"Tai voithan sinä olematta kertomatta.. joko kerrot minulle ystävänä tai valitset olevasi viholliseni", Gina ilmoittaa uhmakkaana, mutta jokin pienessä päättäväisessä ääneessään saa Walterin tajuamaan, että tämä tyttö osaa muutakin kuin kirkua ja parkua äitiä. Ginassa on jotain erilaista, hän oli villimpi ja mielenkiintoisempi kuin ne kaikki tytöt yhteensä, jotka poika oli elämänsä aikana tavannut.

"Hyvä on G", poika sanoo viimein ja kumartuu tytön puoleen. Walter kuiskaa salaisuutensa ja samalla hän tuntee nenässään tytön tuoksun. Ruoho kasteen peitossa, raikas ilma sateen jälkeen, hieman minttupastillia ja kahvia… Raikasta, mutta jotain mihin jää koukkuun. Gina nyökkää ja kumartuu pojan korvan puoleen lausuakseen oman salaisuutensa.

 

Näin alkaa syvä ystävyys kahden Järjestön asukkaan välillä, se kaikki alkoi pienestä Haavemajasta, jossa kaikesta voi tulla totta, ainakin siltä se tuntui lapsista, jotka uskoivat toisilleen puutarhan vartioidessa heitä tähtien alla. Ja niinhän se on. Haaveilla on tapana tulla totta, jos ne kertoo luotettavalle ystävälle ja jos niihin uskoo, jos niiden eteen tekee töitä.

 

He uskoivat ja tämä on tarina siitä miten saavuttavat nämä haavensa… se miten ja missä jääköön pieneksi salaisuudeksi, mutta voin paljastaa, että siihen liittyvät avaruus ja pieni aikamatkustus. Shh.. ei spoilata teille sen enempää.