Matkalla tylypahkaan

Vettä tulee kuin aisaa kaatamalla. Olin märkä, viluissani ja saan kohta sen tuhkarokon, josta tätini jaksaa aina paasata. Mutta olin onnellinen, pääsen tylypahkaan. Saisin vihdoin uutta ajateltavaa. Käänsin katseeni laiturille, minulla ei ollut kuin matka-arkkuni ja junalippu, jota puristin nyrkissäni. Minua pelotti vähän, joten nautin tilanteesta, rakastan vaaran tunnetta ja pelkoa. Juoksen laiturille ja näin ihmeellisen näyn. Kaikkialla on värikkäästi pukeutuneita velhoja, noitia, paljon matka-arkkuja ja kova meteli.

Nouson junaan. Hakeuduin sellaiselle osastolle jossa on hiljaista, haluan olla rauhassa. Istuuduin pehmeälle penkille ja aloinn miettiä viime päivän tapahtumia. 

Sitä kun pöllö oli lentänyt sisään avoimesta ikkunasta ja pudottanut kirjeen syliini. Tuo kirje oli ollut kutsu tylypahkaan. Tuohon maagiseen paikkaan, taikojen linnaan. Olin lukenut siitä, mutta en itse ollut uskonut pääseväni sinne. Sillä äitini oli ollut jästi ja isäni on jästi. Äitini oli kuollut kolarissa kun olin kolme. Isäni oli ryhtynyt juomaan äitini kuoltua...

Hypistelin sauvaani, jonka olin saanut sen Viistokujalta. Katseeni harhaili ulos ikkunasta. Vesipisarat olivat muodostaneet kuvioita ikkunan pintaan. Ulkona näin nummia ja metsiä. Pidän metsistä.

Heräsin. Huomasin että olimme perillä, tajusin nukahtaneeni. Vaihdoin kaavun päälleni. Ja yhdyin muiden epävarmojen ekaluokkalaisten mukaan. Kun näin tylypahkasta ensimmäisen vilauksen henkeni salpautui. Se oli mahtavampi kuin olin luullut. Astuin suureen saliin, jota kynttilät valaisivat, nostin katseeni kattoon ja näin sen. Ensimmäistä kertaa tunsin taikuuden, sitä tämä vanha linna uhkui. Ymmärsin heti. Tänne minä kuuluin.