Siis mitä?! Pyysiks Veronica sua liittymään Aatelisiin?!" Ilse hämmästelee. Jep, sitä minäki ihmettelen, ajattelen.

"Joo o. Sain jopa jonkun kutsun, Hänen Korkeudeltaan" vastaan ja pyörittelen silmiäni kahden viimeisen sanan kohdalla.

"Milloin se idiootti on muka saanu jonkun Kuningattaren paikan?" Ilse miettii ääneen. Purskahdamme nauruun, mutta se ilo loppuu lyhyeen kun huomaan kadottaneeni kaikki sulkakynäni. Yritämme etsiä niitä joka paikasta, sängyn alta, oleskeluhuoneesta ja taulujen takaa. Joudun pahoittelemaan parille taululle etsintöjämme. Ajatuksiini iskostuu lopulta ajatus, jonka lausun ääneen:

"Voisiko tämä olla Veronican tekosia?"

"Ai sulkakynien katoaminen?"

"Niin. Katsos kaikki kostot, varsinkin jossain koulussa, lähtevät pienistä asioista", selitän Ilselle. Ja johtavat johonkin enemmän kuin paljon isompiin, päätän lauseen ajatuksissani.

 

"Rakaspäiväkirja, onneksi joululoma alkaa aivan pian. Joudun kuitenkin viettämään sen täällä koulussa, sillä tätini lähtee Espanjaan jästiystävättärensä kanssa jouluksi. Mutta nyt siihen mikä ihmetyttää minua tällä hetkellä. Se on (taas, päiväkirja) Veronica. Tällä kertaa ajatukseni liittyvät myös näihin valkohuppuisten hahmojen eli "Aatelisten" kokouksiin. Minua pyydettiin liittymään Aatelisiin. Monelle se olisi vamasti ollut kunnia, mutta ei minulle. Minua se ihmetytti. Miksi? Miksi juuri minä? Tämän täytyy liittyä jotenkin siihen että olen saanut suututettua Veronican perinpohjaisesti..."

 

Olen tulossa yrttitiedon tunnilta, kun joku poika koputtaa selkääni.

"Mut lähetettiin viemään tää lappu sulle", poika sanoo. Ensimmäinen ajatukseni on että, mitä? Onko tää lappu taas Veronicalta. Repäisen lapun auki. Se on tuvanjohtajaltamme. Ei helkkari, niin tietysti. Mä taisin jäädä kiinni eilisestä retkestäni ja nyt mua odottaa joku rangaistus.

 

Laahaan jalkojani ja kun saavun viimein tuvanjohtajan huoneeseen, olen täysin murtunut. Saan taatusti jälki-istuntoa. Koputan oveen ja luvan saatuani työnnän raskaalta tuntuvan oven auki.

"No niin Lisa" professori Lipetit aloittaa. Kohotan katseeni ja huomaan miehen hymyilevän.

"Oletan että tiedät miksi sinut on kutsuttu tänne..."

"Öh, en itse asiassa tiedä" pistän väliin, sillä olen varma että professori ei hymyilisi jos asia koskisi jälki-istuntoa.

"Vai niin. No joka tapauksessa asia koskee isääsi. Hän on lähettänyt meille kirjeen, jossa... no voit varmaan lukea sen ihan itse" professori päättää puheensa. Otan kirjeen käteeni ja leukani loksahtaa auki, kun luen kirjeen.