Maalatessa unohdin kaiken. Ajan kulun, elämäni ja välillä jopa sen mitä maalasin. Pystyin keskittymään vain juuri sen oikean värisävyn etsimiseen, siveltimen vetoihin taustakankaalla ja siihen erääseen tunteeseen jonka maalaaminen minulle tuotti, nimittäin hiljaisuuteen. Tai eihän hiljaisuus ole tunne, mutta minulle se on. Se on ehkä nimittäin ainut sana joka kuvaa sitä tunnetta.

Seisoin jakkaralla ja maalasin lavasteita kaupunkikohtaukseen. Olin niin keskittynyt maalaamaan kaupungin mustaa siluettia, että säikähdin ääntä joka kuului takaatani:

"Olet tainnut löytää paikkasi keskuudessamme, sillä tuo sopii vallan mainiosti kaupunki-kohtaukseemme." Käännyin ympäri jakkarallani ja näin taas sen silmälasipäisen minua ehkä kolme vuotta vanhemman pojan.

"Lisan maalaus on kyllä hieno. Missä olet oppinut maalaamaan noin hyvin?" kuulin Mattheon kysyvän minulta. Nyökkäsin vastaukseksi pojalle ja Mattheolle vastasin:

"En tiedä. Se tulee luonnostaan. Äitini kyllä osasi maalata hyvin."

"Vai niin. Mutta eiköhän meidän pitäisi jo lopettaa tältä päivältä vai mitä Nico?" Mattheo vastasi minulle ja osoitti kysymyksensä silmälasipäiselle pojalle eli Nicolla. Nico myöntyi ja minä päätin lähteä nukkumaan.

Olin puolivälissä matkaa kun kuulen Mattheon juoksevan minut kiinni.

"Nico sanoi muuten että sinä pääset maalaamaan kanssani lavasteita. Tai oikeastaan hän käski minun tulla sanomaan että olet nyt sitten meidän lavastaja mestarimme apulainen" Mattheo sanoi minulle virnistäen samalla.

"Okei. Kukas tämä lavastaja mestari on?" heitän Mattholle vaikka arvaankin kenestä on kyse.

"Minä. Kukas muukaan?" Mattheon vastaa yrittäen näyttää viralliselta. Purskahdan nauruun ja sanon Mattheolle hyvää yötä.

Astun sisään tyttöjen makuukamariin ja huomaan Ilse joka nuokkuu sängyn päässään huopaansa käärietyneenä.

"No. Minkälaista se oli?" Ilse kysyy minulta sillä aikaa kun yritän löytää yöpukuani peittoni seasta.

"Ai mikä?" kysyn hymyillen.

"Teatterikerhon kokoontuminen tietysti, pölvästi", hän vastaa minulle ilkikurinen katse silmissään.

"Ihan kivaa", aloitan mutta lopetan heti kun pistän merkille Ilsen katseen.

"Kuka se poika on? Sekö johon sä törmäsit silloin siellä metsässä vai?" Ilse kysyy minulta. Hän kumartuu luokseni salaliittolaisen elein ja kysyy vielä:

"Onkos hän komeakin?"

"Ha. Minulla ei ole  ketään poikaa ja jos Mattheota tarkoitat niin kyllä hän on komea. Mutta minä en ole ihastunut häneen", sanon Ilselle vastaukseksi hänen kysymykseensä, kun kiskon yöpukuani päälleni. Alitajunnassani taidan kuitenkin vastata että kyllä Mattheo on komea ja olen hitusen ihastunut häneen.

"Mutta nyt neiti on hyvä ja menee nukkumaan", sanon Ilselle imitoiden professori McGarmivaa vaikkakin epäonnistuneesti.

"Joo joo. Hyvää yötä!" Ilse sanoo minulle nauraen.

Huokaisen, vedän peiton korviin asti ja nukahdan näkien ihanaa unta eräästä ja jostakin vähän vähemmän miellyttävästä asiasta.