Vihdoin kaikki valmiustautuvat nukkumaan lauantai-iltana. Kaiken sen touhun keskellä livahdan ulos makuusalista ja piiloudun oleskeluhuoneeseen, odottamaan että kello tulee yksitoista. Oleskeluhuoneen seinäkellon näyttäessä kymmentä vaille minä livahdan hiljaa kohti Suurta Salia. Raotan suurta puista ovea ja toivon, todella, että se ei kitisi. Kerrankin toiveisiini vastattiin, sillä pääsin livahtamaan ääneti Saliin.

 

Silmäilen ympäriinsä hämärässä Salissa, enkä näe ketään. Ehkä se olikin vain pilaa ja olin kuvitellut kaiken. Olen jo hengähtämässä helpotuksesta, kun kuulen liikettä yläpuoleltani. Taivutan kaulaani, jotta näen salin maagiseen kattoon, jossa tällä hetkellä tuikkivat miljoonat tähdet. Näen pienen varpusen laskeutuvan pöydälle eteeni. Silmänräpäyksessä lintu muuttuu siksi ujoksi puuskupuhiksi. Arvasin tämän... Oi ei!

"Sä taisit kutsua mut tänne?" kysyn, jotain sanoakseni. Poika nyökkää ja katsoo minua, kasvoilla ujo hymy, joka olisi muuten söpö, mutta...

"Ja lähetit ne kirjeet?"

Uusi nyökkäys.

"Hei, mä en tiedä miten tän sanoa, mutta...", aloitan hieman epävarmasti. Poika katsoo minua kiinteästi ja kuiskaa:

"Sä olet kaunis... ja varattu."

"Niin", vastaan ja minulle tulee hieman epämukava olo pojan katseesta.

 

"Mä olen animaagi, aika huono sellainen kylläkin, mutta kuitenkin opiskellut tylsyydessäni", poika sanoo ja astuu askeleen lähemmäs minua.

"Kuinka vanha sä olet?" kysyn, sillä en tiedä miten tähän tilanteeseen pitäisi oikein suhtautua. Pojan katseessa on vain jotain niin tuttua.

"12, mutta rakkaus ei välitä iästä, enkä minä", poika vastaa minulle hymyillen.

"Okei... Ja sun nimi on?" Miksi mä näitä kysymyksiä esitän?! Tilanne on tarpeeksi kiusallinen ilmankin...

"Leo", kuuluu vastaus selvällä pojan äänellä, jossa säröilee pieni pettymys ja suru.

 

Hymyilen pojalle hieman ja nyökkään.

"Kuule, mä en voi sun sydämelle mitään, mutta mä oon sulle liian vanha ja varattu", sanon ja käännyn lähteäkseni. Tämä tilanne... väreet kulkevat selkääni pitin.

"Lisa, odota! Voitko sä suudella mua?" kuuluu kysymys, jonka loppu pettää tuskin kuultavaksi kuiskaukseksi. Pyörähdän ympäri ja pudistan päätäni.

"Edes poskelle? Anna tälle mun ensirakkaudelle surua verhoava onnellinen loppu... ja mua ei oo ikinä suudeltu..." Jokin pojan äänessä saa minut astumaan kaksi askelta eteenpäin ja laskemaan huuleni pojan iholle sekunniksi. 

"Kyllä sä löydät vielä jonkun tytön. Se en vai ole minä", sanon lempeästi. Minun käy poikaa sääliksi.

"Niin, mutta aion säilyttää sinut aina kirkkaana mielessäni, sillä ensi-ihastus ei ikinä haalistu pois", poika laskettelee taas kuin jostain kirjasta. Ilmeisesti hän on niitä ehkä hieman liikaa lukenutkin.

 

Kävelen pois salista ja hipsin hiljaa sänkyyn miettimään tätä mielenkiintoista kohtaamista.