Kuinka monta kertaa olen nähnyt Kuoleman? Kuinka monta kertaa hän on kuiskinut korvaani vihjauksia, kertonut juoruja ja valheita? Arvaatko? Etpä tietystikkään. Sinähän olet varmasti taas yksi niistä, jotka tulevat tervehtimään minua, luovat sääliviä katseita ja jättävät kukkakimpun pöydälle. Minä olen nähnyt Kuoleman, katsonut häntä silmiin ja kuullut kaikkien niiden epätoivoisten, Kuoleman matkaan lähteneiden sielujen huudot päässäni. Minunkin olisi pitänyt jo lähteä, mutta en ole suostunut. Olen takertunut niihin viimeisiin elämänrippeisiin joita minulla vielä on ja niitä ei ole kovin montaa.

 

Puolitoista vuotta sitten kaikki oli hyvin. Minä elin normaalia elämää, normaalin teinin tavoin. Sitten kaikki muuttui. Vain kolme sekunttia ja koko elämäni, kaikki haaveeni murskaantuivat ja hajosivat atomeiksi universumin äärettömään tyhjyyteen. Menetin kaiken, parhaan ystäväni, veljeni, kävelykykyni, toivoni popartistin urasta. Nyt tiedän, että kaikki toivo ei ole menetetty. Minulla on vielä ääneni ja eihän pyörätuolissa liikkuva teinitähti ole niin kummallinen näky. Eihän?

 

Yksi auto-onnettomuus, yhdet bileet ja pari lasia liikaa viinaa. Syyt miksi koko elämäni muuttui. Olen ainut joka selvisi elossa onnettomuudesta. Silloin näin ensimmäisen kerran Kuoleman. Hän hakemaan veljeni ja parhaan ystäväni. Olin sairaalassa monta päivää. Lopulta päivät venyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Puolivuotta... vuosi... puolitoista ja tässä sitä nyt ollaan. Sairaalassa, makaamassa vuoteessa jalat tunnottamina ja katse kiinnittyneenä hoitajaan joka astelee lähemmäs vuodettani.