Ruusu on kaunis, mutta piikikäs. Tämä ruusu on verenpunainen. Sen tarina on synkempi kuin valkoisen ruusun. Valkoinen joka viaton, verenpunainen joka on kateellinen. Minun tulisi tietysti kertoa tämän viattoman kauniin ruusun tarina, mutta ei. En kerro sitä tarinaa. Aijon kertoa tarinan punaisesta ruususta, siitä joka on kyllä kaunis, mutta joka jää ikuisesti kakkoseksi ihanasti tuoksuvalle valkoiselle ruusulle.

Elämä ikuisena kakkosena on vain niin kyllästyttävää. Aina saa katsoa vierestä kun se toinen tekee paremmin, kauniimmin jättäen oman suorituksen varjoon. Oli se sitten mitä tahansa. Päiväkodissa sai katsella kun se toinen sai enemmän kavereita, ala-asteella sai taas kiristellä hampaitaan ja kertoa että oli saanut kymppi miikan vaikka se toinen leuhki vieressä saamallaan täydellä kympillä. Yläasteella piti kestää kaikki, ryhmän ulkopuolelle jättäminen, ilman ihastusta/poikaystävää oleminen jne. Aikuisena vihdoin sai hiukan rauhaa mutta silti menneisyys näkyi. Facebookissa entiset koulukaverit olivat kyllä kavereita, mutta kukaan ei ikinä kommentoinut mitään kuviin, kun taas hänen kuvistaan tykättiin ja niihin kommentoitiin.

Valkoinen ruusu sai aina enemmän ja punaisen ruusu oli kuin muovikukka. Viattomuuden ruusu tuoksui, kun taas verenpunainen ruusu ei. Luonnollinen  kaunis kukka vastaan kaupasta ostettu punainen piikikäs ruusu. Vuosien kuluessa punainen ruusu sai vain enemmän piikkijä ja ihmisenä sulkeutui vain enemmän itseensä päin. Miksi? Koska kukaan ei auttanut. Auttanut pääsemään irti ennakkoluuloista ja kokeilemaan edes hiukan hankkia mainetta. Valkoinen ruusu kuihtui pois ajan mittaan, mutta silti hänestä jäi muisto, jälki maailmaan. Verenpunaista ruusua ei kukaan muista, koska hän jäi kakkoseksi. Punaisesta ruususta ei jäänyt mitään jälkeä, ei hänelle osoitettu minkäänlaista huomiota vaikka hän räjäyttikin itsensä taivaan tuuliin eräänä sumuisenä päivänä kylmässä marraskuun illassa.