Tyttö seisoo rotkon reunalla valkoinen mekko pääällään. Valkoinen... viattomuuden väri, puhtauden ja totuuden tunnus. Tämä tyttö on kaikkea muuta. Tytön vaaleat hiukset leyhyvät hennossa kesätuulessa. Tytön silmissä kimmeltävät kyyneleet. Hän odottaa. Vaaleahiuksinen astuu askeleen eteenpäin kohti rotkoa, pudotusta kohti kuolemaa...

 

***

 

"Sä valehtelit mulle!" tyttö huutaa pojalle ja pudottaa kukan kädestään likaiseen maahan.

"En! Sullahan se toinen oli. Se joku poika josta sä kerroit kirjeissäs", tummatukkainen poika puolustautuu.

"Sä väitit rakastavas mua! Sä. Petit. Mut", tyttö raivoaa kyyneleet silmissä ja polkee maahassa olevaa ruusua. Ruusua, jonka poika oli antanut tytölle vasta hetki sitten.

"En pettänyt. Sinä annoit sellaisen kuvan, että tää meiän juttu on ohi", poika vastaa kiihkeänä.

"Sä et ymmärrä..." tyttö lausuu ja pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan.

"Mitä? Mä en ymmärrä sitä, että toinen väittää olevansa korviaan myöten rakastunut johonkuhun toiseen ja sitten kun edellinen poikaystävä palaa kuvioihin, häntä ollaankin muka niin palavasti koko ajan odotettu. Niin mitä kohtaa mä en tässä ymmärrä?!" poika huutaa silmät salamoiden.

"Sä et ymmärrä! Mä rakastan sua!" tyttö huutaa itku kurkussa ja pakenee paikalta. Poika jää tuijottamaan paikalleen ja nostaa maasta rusentuneen ruusun.

 

***

 

"Älä!" poika huudahtaa tytön takaata. Valkomekkoinen kääntyy kyyneleet silmissä ja kuiskaa: "Mä rakastan sua."

"Niin mäkin sua. Mut mitä mä en ymmärrä? Kuka se toinen oli?" poika kysyy ja pitää kädessään edelleen maahan poljettua ruusua.

"Ei oo ketään toista! Se oot aina ollu vaan sä. Etkö sä muista ku katsottiin tähtiä sinä yönä?" tyttö kysyy pojalta katsoen häntä suoraan silmiin.

"En..." poika vastaa epäröiden ja laskee katseensa maahan. Kuuluu kirkaisu ja maa pettää tytön alta. Poika henkäisee ja ryntää rotkon reunalle. Valkoinen epämääräinen mytty lojuu rotkon pohjalla.

"Ei.." poika parahtaa ja päättää lauseensa mielessään:

"En mä muista tähtiä, koska mä katselin vaan sua."