"Moi!" tervehdin Mattheota. Hän nyökkäsi vastaukseksi minulle. Tartuin Mattheon käteen ja kysyn pojalta varovasti:

"Mikä sul on..?"

"Mulla? Ei mikään", Mattheo vastaa minulle ja tarttuu käteeni. Hän kumartuu lähemmäs ja kuiskaa korvaani:

"Lisa..." Käännä päätäni hieman ja katson Mattheota silmiin.

"Niin?" Painan huuleni Mattheon huulille ja puristan hänen kättään. Mattheo astuu askeleen taakseppäin välittämättä suudelmasta ja puristaa päätään.

"Äh. Ei mitään", hän sanoo ja kiirehtii oman valinnaisensa tunnille. Tuijotan Mattheon perään vielä kauan. Päässäni pyörii vain yksi lause:

"Mitä Mattheo yritti kertoa minulle?"

 

Mieleni sopukoissa piileskelevät varjot kasvavat. Tunnen palan kurkussani ja ontto tunne valtaa kehoni. Mattheo... Hän kumminkin yritti kertoa minulle, jotain siitä uudesta tytöstä. Jotain siitä hiton luihuisesta. Hengitä, käsken itseäni. Tunnen kuinka käteni kuitenkin vapisevat. Ei...

"Ei, tämä voi näin. Mattheo...", parahdan ääneen. Räpyttelen kyyneleitä silmistäni ja aloitan raivokkaan ajatusmonologin.

 

Eikö Mattheo enää pidä minusta? Mikä hänellä on? Kyyneleet pyrikävät taas väkisinkin ulos silmistäni. Mitä minä voin tehdä? Nyt vedän happea nykivin henkäyksin ja vaikka kuinka yritän estää ajatukset putkahtelevat mieleeni. Mattheo ei enää välitä minusta... Joku luihuinen on varastanut poikaystäväni... Se lunttu! Miten minun nyt käy..? Juoksen omaan sänkyyni ja minun tekee mieli huutaa. Potkia, polttaa ja tuhoa. Ja sili minä kyyhötän vai omassa sängyssäni, koska elämäni on kääntynyt täysin ylösalaisin. Minut on petetty. Sanat voimistuvat päässäni.

 

Petetty. Sydämeni on särjetty. Poikaystäväni on varastettu.

 

Kaivan päiväkirjani esille ja kirjoitan:

 

"Petetty.

Sydän särjetty.

Kyyneleet,

poskille valuneet.

Rakaus satuttaa,

se ei ole sitä mitä luvataan.

Kaikkialla kuvataan,

kesäisiä romansseja,

pitkiä suudelmia.

Ei rakkaus sitä ole.

Se on hulluutta,

pelkkää kipua.

Ja kun sen tajuaa,

koko maailma romahtaa.

 

Tuo runo taitaa kertoa sinulle kaiken tarpeellisen..." Jatkan kirjoittamista, vaikka suolaiset kyyneleet valuvatkin poskillani ja sotkevat päiväkirjani sivun. Levittävät musteen ja piirtävät siihen kukkaisia. Vartaloni tärisee itkemisestä ja siitä ontosta tunteesta, jonka epätoivo, viha ja rakkaus aiheuttavat. Kaikki pimeyden alku, kietoutuu yhteen sisälläni ja muodostavat sydämessäni pimeän kohdan, joka viiltelee sisintäni ja kovertaa sisältä päin reikaa, jota mikään ei voi täyttää...

 

"Lisa...?", Ilse kysyy vierestäni. Nostan itkusta turvonneet silmäni kohti parasta ystävääni.

"Mitä?" kysyn, vaikka ääneni kuulostaa synkältä, liian pelottavalta.

"Haluisitko sä syödä jotain?" Ilse kysyy ja istuutuu viereeni. Nyökkään ja yhtäkkiä mieleni tekee kamalasti suklaata. Sehän kuulemman auttaa sydänsuruihin. Kyyneleet purskahtavat uudestaan silmistäni, mutta tällä kertaa en ole yksin. Minulla on ystävä. Ilse silittää päätäni ja hyräilee taas jotain lauluaan:

 

"Hymyile. Ketä itkeminen hyödyttää.

Kuivaa kyynelees ja tartu kädestä ystävää.

Ajattele. Tää on seuraava taso ja haaste.

Ei maalma kaadu tähän.

Ei vaikka epätoivoa oliski vähän..."