Viimeinen sivu on vielä tyhjä päiväkirjastani. Työnnän päiväkirjan tyynyn väliin ja käteni koskettaa jotakin kylmää. Nostan esiin medaljongin, äitini vanhan korun. Olen unohtanut sen kokonaan. Ripustan hopeisen korun kaulaani ja tuntuuu kuin saisin jotain uutta voimaa korusta. Ilse istuu sängylleni ja sanon ääneen ajatukseni:

"Ilse mitäs jos me lähdettäisiin kuokkimaan Aatelisten kokoukseen?" Ilsen silmät syttyvät ja hän nyökkää. Puristan medaljongea ja tunnen äidin käden kosketuksen kasvoillani. Vain hetken verran, mutta se riittää. Tiedän, että äiti on tänä iltana kanssani.

 

Ja juuri illalla me panemme Ilsen kanssa tuulemaan. Kellon lyödessä puoli yksitoista olemme valmiit. Pujahdamme hiljaa Tylypahkan öiseen käytävään.

"Sshht" sihahdan, kun kuulen jonkin kaatuvan seuraavalla käytävällä. Syöksymme Ilsen kanssa kivisen patsaan taakse piiloon.

"Huhuu!? Onko täällä ketään? Paras olla olematta, sillä jos jonkun löydän niin hän saa kyllä loppu vuodeksi jälki-istuntoa!" Katsahdamm hämärässä toisiimme Ilsen kanssa ja tunnistamme äänen kuuluvan Vorolle. Pidätämme hengitystä ja odotamme. Voro kulkee kissansa kanssa ohitsemme ja ei onneksemme huomaa meitä. Huokaisen syvään ja jatkamme matkaa hiljaa hiipien ja mahdollisia vaaroja kuulostellen. Lopulta saavumme Kielletyn Metsän reunalle.

 

"Mitä me tehdään?" Ilse kuiskaa.

"Odotetaan", kuiskaan hänelle vastakseksi. Meidän ei tarvitse odottaa, kovinkaan kauaa, sillä pian kuulemme jo laulua. Kyyristelemme pajuspuskien takana. Kuulen Ilsen hengityksen ja sydämeni tykyttää. Kohotan päätäni aavistuksen verran, jotta näkisin parammin tämän kertaisen kokouksen.

 

Metsän reunaan on ilmestynyt alttarin tapainen kyhäelmä. Siirrän katseeni takaisin valkohuppuisiin neitoihin jotka kulkevat parijonossa kohti tätä alttaria. Neidot nostavat huppunsa alas ja laulu voimistuu. Pystyn erottamaan Veronican, vaikka hänellä onkin tällä kertaa verenpunainen tumma kaapu. Kaksi reinimmaista Aatelista kävelevät alttarille, raahaten perässään suurta säkkiä. Laulu hiljenee ja Veronica alkaa puhua. Hän puhuu kuulle, tai itse asiassa huutaa, kuulen nimittäin hyvin hänen äänensä tänne asti.

"Tänään on Sinun päiväsi. Esthele, Tänään on päivä jolloin me Aateliset uhraamme Kuningattarellemme, Esthelelle, rakastavaisten, salamurhaajien ja Pimeyden tyttärien kuulle!" Veronica on kohottanut kätensä ilmaan ja toisessa kädessäään hänellä on veitsi, joka välkehtii nyt kuun valossa. Henkeni salpautuu ja jähmenyt kauhusta.

"Ilse..." kuiskaan.

"Lisa, nyt me pistetään tälle touhulle kyllä loppu", Ilse vastaa minulle päättäväiselle äänellä. Yllätyn vähän hänen jopa hieman jäätävää äänen sävyään ja nyökkään. Lähdemme yhteistuumin juoksemaan kohti linnaa.

 

Puristan äitini medaljonkea ja rukoilen, että ehdimme ajoissa hakemaan jonkun opettajan.

"Professori, professori McGarmiva!" huudahdan, kun pääseme sisälle.

"Teidän täytyy auttaa ne, tappaa sen!" jatkan hengästyneenä ja kiihdyksissäni.

"Kuka tappaa? Ja missä?" professori esittää kysymykset asiallisesti, mutta kuulen hänen äänessään silti huolta.

"Aateliset, Kielletyn Metsän reunalla" Ilse vastaa. Ilmeisesti sana Aateliset on taikasana, sillä McGarmiva lähtee mukaamme.

 

Saavumme hengästyneinä paikalle ja onnistumme keskeyttämään koko toimituksen. Valkokaapuiset neidot katsovat mitä säikähtyneinä, mutta Veronica, joka pitelee edelleen veistä kädessään hymyilee minulle ilkeästi. Professorin ääni on selkeä ja vahva.

"Nyt tämä teidän kokouksenne on ohi..." McGarmiva ei saa lausettaan loppuun, koska Veronica keskeyttää hänet.

"Jaa loppu? Voi kuulkaa siinä tapauksessa te olette aivan väärässä." Veronica iskee veitsen uhrin rintaan. Uhri on se Theastreli-vauvan äiti, jonka tapasin silloin ensimmäisellä taikaeläinten hoitotunnilla. Minä kirkaisen, kun näen verta joka valuu eläimen ruhoa pitkin. Parahdan hiljaa:

"Ei!"

"Tämä tapaus selvitetään perinpohjin rehtorin kansliassa" professori julistaa vakaalla äänellä. Ilse tarttuu kädestäni ja pitää siitä koko loppu ajan.

 

Seison edelleen kauhusta kankeana rehtoein kansliassa. Ilse vastailee suurimmalta osin puolestani rehtoin kysymyksiin. Puristan Ilsen kättä ja hän silittää hiuksiani kun istun nojatulissa rehtoria vasta päätä. Veronica istuu edelleen verenpunainen kaapu päällään vieressäni ja kuuntelee vain toisella korvalla rehtorin puhetta. Nyt ymmärrän kaavun värin. Katselen sivusilmällä sitä kuinka Veronia vain tarkastelee kynsiään eikä välitä yhtään mitä ympärillä tapahtuu. Puristan äitini medaljongia ja tunnen äidin läsnäolon. Rauhoitun hieman, sillä nyt tiedän äidin huolehtivan minusta.

"Neiti Lewarsds, sinut on nyt erotettu tästä koulusta, syynä muiden oppilaiden pahan tekoon yllyttäminen, julkinen uhkailu, pienempien kiusaaminen ja" rehtorin ääni hiljenee tässä kohtaa hieman ja hän jatkaa:

"Murha. Tilanteesi vuoksi olemme luonnollisesti myös yhteydessä, kasvatuskotisi lisäksi setääsi." Veronican kasvot kalpenevat, kun hän kuulee sanan setä.

"Voit poistua", rehtori ilmoittaa Veronicalle ja kääntyy siitwn linun puoleeni.

"Mukavaa kun meillä on oppilaita jotka toimivat viisaasti" rehtori huomauttaa ja antaa meille luvan poistua.

 

Käytävässä vilkaisemme toisiamme ja alamme nauraa. Vai muka viisaasti, ajattelen ja nauran lisää. Lämmin tunne kasvaa sisälläni ja tiedän nyt varmasti saaneeni Ilsestä ystävän, jolle voin kertoa kaiken ja johon voin luottaa. Kävelemme käsikädessä takaisin Korpinkynnen makuuhuoneisiin. Ystävät ovat ihania.

 

Ennen nukkumaan menoa, kaivan vielä päiväkirjani esille. Viimeiselle sivulle piirrän Ilsen ja kuvan alapuolelle kirjoitan seuraavat sanat:

 

"Ken tämän kirjan,

joskus lukea saa,

niin tulee hänen muistaa.

En olisi onnistunut lainkaan,

jos minä en ystäväkseni olisikaan,

saanut Ilseä, ystävää ihan parasta."

 

Suljen päiväkirjani ja ajattelen:

"Yksi lukukausi käyty, yksi päiväkirja täynnä."