Tällä kertaa huoneeni sijaitsee Lasitornin kellarikerroksessa, se on oikein viihtyisä… lukuunottamatta, että parveke ja ikkuna eivät ole aitoja, että kaikki valo keinotekoista. Mutta sen siitä saa, kun holhoojana on Järjestön Johtajatar. Asun milloin missäkin, ennen oli edes oikea koti. Ennen kuin se myytiin kaupungille museoksi… ihan kuin niitäkin turistikohteita olisi ollut tarpeeksi historiassa, mutta ei. 2400-luvulla rakennettu yli 100 vuotta vanha rakennus kelpasi kyllä.

Kukaan ei ajatellut, että se oli minun ja Willyn koti.

Ryhdistäydy, käsken itseni ja vedän hartiat taaks. Nyt ei ole aikaa velloa itsesäälissä ja menneisyydessä.

Nostan katseeni tyynyn kätköistä, jonne olin pääni surkeana haudannut. "Georgina Rosewood!" pieni määrätietoinen ääni huutaa pääni sisällä, kun vilkaisen itseäni huoneen puhtaan valkoisella seinällä roikkuvasta kuluneesta peilistä.

"SINULTA ON jäänyt… hiukset harjaamatta…", viimeiset sanat olivat päässäni pelkkiä kuiskauksia, sillä nyt repeän nauruun ja pieni hahmo - omantunnon ääneni - pääni sisällä kaatuu maahan järkytyksestä.

Jep, hiukset harjaamatta, lievästi sanottuna. Peilistä minua tuijottaa pieni peikon poikanen, mustat kiharat hiukset täysin räjähtäneen näköisenä, edellisen päivän huolimattomasti pyyhitty räikeän punainen huulipuna on värjännyt suupieleni ja vihreät silmät hymyilevät ilkikurisesti. Pieni kokoinen juuri Peikon poikanen tosiaan. Yritän sukia vähän mahdottomia hiuksiani. Seison siinä kokovartalopeilin edessä topissa, minishortseissa hiukset sievästi hajallaan, kun huoneeni oveen koputetaan… Voi ei.

"Pieni hetki!" huudahdan ja nappaan vanhan puoliksi rikkinäisen aamutakkini tuolin karmilta ja kietoudun siihen. Pyyhin naamani sen hihaan ja kiiruhdan ovelle neljällä askeleella. Avaan oven ja pistän oviaukosta naamani.

"Niin mitä?"

Ovella koputtanut Walter katsoo minua hieman pitkään, mutta saa suunsa auki lopulta.

"Äh, tulin siis.. tuota, hakemaan sitä kirjaa mistä puhuit", poika takertelee. Tai mies. Walter on jo 23-vuotta, mutta silti, kun katson miestä silmiin hän näyttää silti pieneltä pojalta, joka istui kaikki ne pitkät illat kanssani Haavemajassa.

"Kirjaa?" kysyn muka ihmeissäni silmät suurina ja työnnän oven auki nojaten seinään.

"Niin, seeee tähtiliedesstä kertohva", Walter vastaa sotkeutuen sanoissaan, kun rikkinäisen aamutakin helma hilautuu ylöspäin vahingossa nostaessani käsivarttani pääni yläpuolelle. Se paljastaa kaistaleen minun toista reittäni, joka miltein koskettaa miestä.

"Aa niin se", sanon ja naurahdan huomatessani nuoren miehen katseen kiertelevän alempana kuin mitä silmäni todella ovatkaan.

"Eipäs katsella sinne suuntaan", kuiskaan miehen korvaan ja käännyn hiukset hiukan heilahtaen hakemaan kirjotuspöydällä olevaa kirjaa. Ojennan sen pojalle niin, että Walter varmasti hipaisee sormessani olevaa kihlasormusta. Luon poikaan vielä yhden katseen silmäripsieni alta pienen hymyn kera.

Suljen oven ja lyyhistyn maahan painautuen kylmää ovea vasten… kätken kasvoni täriseviin käsiini… ei taas. Walterin silmissä on jotain niin paljon salaperäisempää kuin Johnyn… Voi Johny miksi ikinä aloinkaan seurustella kanssasi? Nyt olet jossain kaukana... liian kaukana, mutta silti minulle liian tuoreessa muistissa.

Sodit kaukaisilla kentillä Idän mailla rauhan puolesta.

Sormeilen hopeista kihlasormusta, huokaan ja nostan katseeni kattoon. Vain pieni hetki, muistutan itsellesi. Sitten ryhdistäydyt, käyttäydyt iloisesti aivan kuten aina. Mikään ei ole oikeasti pielessä. Minuutin täydellisen hiljaisuuden jälkeen nousen ylös ja pujahdan suihkuun vähin äänin.

Katsahdan seinään upotettuun digitaalikelloon ja tajuan aamiaisen… se loppui puolituntia sitten. Hartiani lysähtävät alas, kunnes muistankin jotain. Keksikätköni on edelleen olemassa. Ja viimeksi toissapäivänä täydensin sen sisällön tuulihatuilla… liu'utan käteni irtonaisen sängyn pohjani alle ja kaivan vanhan peltirasian esille. Nam!

Mutustelen paria tuulihattua kirjoitellen lokikirjaani. Lokikirja, siksi kutsun päiväkirjaa, jota kirjoitan milloin milläkin tavalla. Kaksi vuotta sitten se oli vielä salasanalla visusti lukittu puhetiedosto tabletillani, sitä ennen telepatia yhteydellä kuvattua videota kännykällä, mutta siru, jonka avulla aivot voidaan kännykkään, se aiheutti päänsärkyä… nyt vasta tänä vuonna aloin kirjoittamaan tätä paperisena versiona ja se on parasta. Hiljaisuus, kynän suhina paperia vasten… onneksi löysin vielä aitoa paperia, sitä ei nimittäin saa kaikkialta enää… puut ovat niin arvokkaita ja keinopaperista en pidä.

"Lokimerkintä päivä 207, vuosi 2517.

Huomenta pieni lokikirjani!

Tänään ei ole vielä tapahtunut mitään erityistä.. (okei. Myönnetään… Willy…) mutta sitä lasketa. Unohdin aamiaisen… ja olen syönyt pelkkiä keksejä… elämä kellarikerroksessa masentaa, enkä ole saanut salaopiskeltuakaan kunnolla mitään aikamatkustuksesta. Sillä nyt haluaisin vain uskoa unelmiin ja päästä menneisyyteen. Minulla on suunnitelma se vain ei ole tämän päivän aihe. Aion päästä menneisyyteen millä keinolla hyvänsä, Järjestöllä on aikakone…

Mutta tämän päivän ongelma on ehkä vihdoin tehdä päätös. Johny vai Walter? Olen kihloissa... mutta tämä etäsuhde ei toimi, eihän yli neljä vuotta sitten solmittu lupaus… no se ei vain voi pitää minua enää kurissa. Vannoin, etten enää ikinä rakasta ketään muuta poikaa…

Minulla ei ole ketään jolle oikeasti puhua (paitsi sinut pieni nuhjuinen vihkoseni, mutta en valitettavasti laske sinua). Elämä on hankalaa.

Joku koputtaa…"

Lämäytän vihon kiinni ja työnnän sen kirjoituspöydälläni lojuvan tekokuituliinan alle.

"Sisään, ovi on auki!" huudan ja sipaisen nopeasti hiuskiuhkuran korvani taakse. Osittain peilin tavoin heijastavasta ikkunasta näen Walterin kävelevän huoneesi käsivarrellaan liinalla peitetty kori. Hymyilen miehelle ja tarkastan nopealla vilkaisulla asuni. Yksinkertainen tummansininen olkaimeton mekko ja valkoinen pitsinen neuletakki.

"Ajattelin, että sinulla nälkä - kun ei sinua näkynyt aamiaispöydässä ja sain nämä haalittua keittiöstä", Walter ilmoittaa silmissään hellä katse ja laskee korin pyödälleni.

"Kuinka ihanasti ajateltu", sanon puoli ääneen kurkistaessani koriin. Kanaleipiä! Yksi lempiherkuistani. Vesi herahtaa kielelle, kun näen mitä hedelmiä Willy on löytänyt.

"Siellä on myös viinirypäleitä, niitähän sinä rakastat."

"Kuinka sinä sen tiesit?" tiedustelen puoliksi hämmästyneenä puoliksi nauraen.

"G, minä olen tuntenut yli 10 vuotta. Tiedän, että rakastat viinirypäleitä, inhoat teetä, sen sijaan rakastat kahvia ja käytät kahvin tuokuista shampoota", poika ilmoittaa virnistäen ja istuutuu ikkunalaudalle valoon, joka tunkee sisään sälekaihtimista huolimatta.

"Ha! Olet käynyt stalkkaamassa minun kylpyhuonetta, törkimys!" huudahdan kimmastuneena ja tönäisen miestä leikkisästi nauraen.

"En minä voinut sille mitään…", kuulen vastustelua Walterin suusta, kun kaivan herkkuja esille pöydälle.

"Syötkö sinä?"

Kahmin kaikki viinirypäleet itselleni. Olemme syöneet jo kanaleivät ja muu ruuat enää suklaalevyn puolikas jäljellä. Walter katselee ulos ikkunasta, joka on aivan tien pinnan yläpuolella. Jos haluaisin avata ikkunan, katselisin niiden harvojen ihmisten jalkoja, jotka kävellen liikkuvat.

"Seis… älä liiku", käsken ja syöksyn hakemaan kamerani. Asetan sen paikoilleen ja liikutan kättäni sen näppäimillä.

"Tästä tulee täydellinen kuva", sanon, kun objekti laukeaa. Walter katsoo minua ja hymyilee. Nappaan suuhuni viimeisen vihreän viinirypäleen ja katson onnistunutta kuvaa. Walter näyttää samaan aikaan vahvalta ja herkältä, haaveilija iltapäivällä…

"Annas minun kuvata sinut", poika sanoo ja nappaa kameran käteensä. Asetun valoon ja hymyilen.

"Sano muikku."

Irvistän ja näytän kieltä pudistaen päätäni. Muikut ovat pahanmakuisia…

"Aikamatkustus", ajattelen ja kuiskaan sn hiljaa muikun tilalle ja luon katseen ulos ikkunasta. Olisinpa menneisyydessä… siellä ei olisi ongelmia… eikä ketään rakastumassa minuun.

Älä ole noin varma Gina.. aikamatkustuksen aika koittaa pian… ehkä pikemmin kuin ikinä toivotkaan.

Tämä nainen, joka ei ole muiden tarinoiden kaltainen vaaleahiuksinen epätoivoinen rakastanut prinsessa, joka odottaa tulevaa prinssiään. Ei. Prinssi ei ole vielä saapunut näyttämölle.

Tarinamme alkaa harmaahiuksisen naisen lukemasta vanhasta tietokirjasta…

 ""Tänään on suuri päivä, tänään on merkittävä päivä, sillä nyt on kulunut 30 vuotta Suuren Katastrofin jälkeen ja meillä on taas varaa alkaa rakentaa uutta uljaampaa yhteiskuntaa.

Meillä on vielä tuoreessa muistissa Suuri Katastrofi, yhteiskunnan merkittävimpien virheiden lopputulos, ympäristöongelmien summa, päästöjen hurja kasvaminen, kaupankäynnin romahdus. Suuri Katastrofi johti kapinaan, se johti vuoden kestävään Sokeaan Sotaan, jonka tuloksena maailman kehitys heitti takaperin volttia miltein 300 vuotta. Suurin osa rautateista, miltein jok ikinen auto, kanavat, tehtaat… kaikki tuhottiin kapinallisien takia, teko muistutti suuresti teollistumisen myötä seurannutta koneensärkijäliikettä. Se oli radikaali, se avasi monien silmät, mutta kokonaisuudessaan se oli hirveää.

Kuitenkin, me voimme oppia siitä! Me olemme jo nyt viimeisen 20 vuoden aikana tehneet mitä suurimpia ratkaisuja, meillä on sopimuksia, meillä on kaikki mahdollisuudet uuteen alkuun. Historiaa ei tulla pyyhkimään pois, se toimikoon oppaanamme, mutta nyt ihmiskunnan on aika kääntää katse tulevaan, miettiä miten tästä lähdetään eteenpäin. Taaksepäin ei paluuta, me emme voi korvata niitä miljardeja eliölajeja, jotka sodan ja katastrofin takia tuhoutuivat. Paluuta siihen aikaan ei ole.

Monet varmasti muistavat, kun Sokean Sodan rauha julistettiin kaikilla mantereille tasan samalla minuutilla. Sen tuloksena syntyi kaikkien valtioiden johtajien kanssa tehty sopimus. Tämän sopimuksen tarkoituksena on estää historian toistaminen, ei velkaantuvia valtioita, ei kasvihuonepäästöjä, sodan takia meillä oli mahdollisuus aloittaa alusta. Tulee kuitenkin myös muistaa, että sota on aina sota. Kaamea verilöyly, miljoonien ihmisten kuoleminen turhaan… Me menetimme paljon.

Jokaisella meistä on kuitenkin valinta, ja minun valintani on uusi maailma, ilman yhtäkään virhemarginaalia, minä tämän kaupungin pormestarina, tasavallan presidentin oikeana kätenä ja Järjestön johtajana ilmoitan lupautuvani hoitamaan virkana koko maailman hyväksi.

Ensimmäisenä tekonani vihin käyttöön Lasitornin, joka edustakoon uutta maailmaamme, joka tulee nousemaan kohti taivasta aivan, kuten tämän rakennuksen kupoli." Misty Headlandin pormestarin puhe, takana oikealla hänen veljensä ja vasemmalla tuleva miehensä, joka avustaa Mistyä leikkaamaan punaisen nauhan Lasitornin sisäänkäynnin edestä.

- Uutisartikkeli, löydetty Ihmiskunnan Historia osa 5-kirjaan pääkaupungin kirjastomuseosta.

Kuvassa nuori vaaleahiuksinen neiti Headland puhuu kaupungimme asukkaille sen uutena pormestarina. Takana silloin uusinta modernia rakennusarkkitehtuuria edustava Lasitorni, joka vihittiin käyttöön vuonna 2063. Nykyään Lasitorni tunnetaan Järjestön kokoontumispaikkana. (Katso Järjestö s. 287)

Pormestarin puheessa mainittu, jo yli 500 vuotias tapahtuma vaikuttaa yhteiskunnassamme edelleen, Suuri Katastrofi on historiaa, mutta Neiti Headlandin jäljet maamme kulttuuriin näkyvät..."

Vanha rouva tarkastelee kulunutta historian kirjaa ja nostaa vaalean olkihattunsa alta katseensa puutarhaan. Naisen ahavoitunut käsi lepää puisen lepotuolin käsinojalla, mutta miltein mustaan sävähtävät silmät tuikkivat vielä eloisasti muuten niin hauraissa ja ajan kaltoin kohtelemissa kasvoissa. Kuva olisi todella idyllinen, mutta sen rikkoo naisen tumman vihreän mekon helmassa oleva vihreäksi muuttunut kameleontti. Sen silmät liikkuvat nurmikossa lentelevän hyönteisen perässä. Pieni rasahdus viereisellä hiekkapolulla vie sen huomion kuitenkin pois tulevasta lounaastaan.

"Rouva Johtajatar."

Nainen säpsähtää hieman ja sulkee kovakantisen kirjan. Vähän päälle viitisen kymmenissä oleva pukuun pukeutunut mies on saapunut kartanoa muistuttavalta talolta päin.

"Täällä on niin rauhaisaa. Tulevat vanhat ajat mieleen, keskustassa ei näe puun puuta missään ja täällä kaupungin laidalla on silti tälläinen luonnonkehto. Kukat kukkivat, voi Ed, miksi kaikkialla ei ole tälläistä…", vanhus puhuu hiljaa miehelle katse kuitenkin edelleen edessään olevissa kukissa. Tumman punaisia ruusuja… puutarhan pohjoinen osa, täällä minä viihdyn, ajattelee nainen vielä.

"Tulokas on saapunut", Ed niminen mies ilmoittaa ja luo hellän katseen naiseen. Sana tulokas herättää vihdoin rouvan Johtajan huomion kokonaan puutarhan lumoista ja hän käännähtää tuolissaan kasvoillaan ilme kuin iloisella pikkutytöllä.

"Sinä siis löysit hänet? Voi Ed... hän on vihdoin löytynyt.." Rouva näyttää unohtavan kokonaan häntä viimeiset 20 vuotta vaivanneen nilkkansa ja hypähtää seisomaan ihastuksissaan ja tarttuu miestä kädestä.

"Tuo hänet tänne, voi tuo jo!"

"Ma'am, hän on jo täällä. Tummatukkainen poika, löysimme hänet juuri sieltä missä sanoitte nähneenne hänet näyssänne." Nainen hymyilee vähän ja hymähtää astuen hieman eteenpäin:

"Aina yhtä muodollisena… tietysti hän oli siellä, milloin näkyni ovat muka pettäneet?"

"Eivät milloinkaan, eivät milloinkaan, kaunokaiseni" Ed huokaa ja sipaisee rouvan nutturasta karanneen harmaan hiuskiehkuran korvan taakse. Nainen punastuu tyttömäisesti ja hänen olemuksestaan karisevat hetkeksi yli 40 taakka. Ed katsoo silmiin entistä miellittyään, mutta velvollisuudet painavat kuitenkin syvän uurteen miehen kasvoille… hänen pähkinän ruskeiden silmiensä lämmin katse sammuu ja suun ilme hieman kovenee. Hän on Järjestön Johtajatar… ei se itsevarma nuori tyttönen, johon rakastuit kerran, mies muistuttaa itseään ja tarjoaa käsivartensa rouvalle. Johtajatar painaa päähänsä suuren erittäin vanhanaikaisen hattunsa, nostaa pienen kamelionttinsa hattunsa päälle ja tarttuu ojennettuun käteen.

Vanha pari kävelee verkkaisesti kartanoon hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Astuessaan sisään liikkeentunnistimella toimivasta ovesta heitä odottelee nuori, ehkä noin 10-vuotias poika, joka seisoo hiukset kammattuina ja vähän liian isoissa vaatteissa aivain, kuin hänet olisi vain temmattu jostain kadulta puettu parempiin vaatteisiin ja jätetty taas oman onnensa nojaan vieraan talon eteiseen.

"Rouva Johtajatar tämä on Walter, Walter tässä on rouva Johtajatar, sinun pelastuksesi."

Poika nyökkää vaitonaisena ja katselee suurilla harmaan sinisillä silmillään hatun päällä kiikkuvaa kameleonttia. Nainen huomaa pojan ihmettelevän katseen ja laskee lemmikkinsä maahan:

"Etkö ole ennen kamelionttia nähnyt?"

"En, rouva", poika vastaa ja laskeutuu polvilleen pehmeälle lattialle, joka edustaa vielä edellisten sukupolvien energian kierrätysideoita. Lattian pehmeys johtuu yhteen sulatetuista kaatopaikkajätteestä, mutta sitähän Lontoon kurjista katuoloista tullut Walter ei voi tietää, vaan hän säikähtää hieman ja katsoo hämmästyneenä rouvaa.

"Rouva, miksi tämä lattia on pehmeä?"

"Ei sinun tarvitse rouvitella minua, ja se johtuu niistä vanhoista ideoista… 2400-luvun lopulla katsos oltiin suuresti vielä kiinnostuneita kaatopaikoista…"

Waltee nyökkää, mutta silti jokin pojan pienissä aivoissa ei suostu olemaan rouvittelematta tätä niin sanottua hyväntekijää, joka oli kuljettanut hänet tänne, pois Walterin rakkaiden katuojien lemmikkiensä luota. Poika siirtää huomionsa uudestaan kameleonttiin ja ojentaa kätensä tätä kohti. Eläin katsoo poikaa ja hitaasti se kävelee kolmisormisilla raajoillaan kohti uutta tulokasta.

"Mikä sen nimi on, rouva?" Walter kysyy, kun kameleontti saavuttaa pojan käden.

"Tähtisilmä, nimesin sen erään suuren merkkihenkilön mukaan", nainen vastaa ja jatkaa:

"Ja kultapieni. Ei sinun tarvitse oikeasti rouvitella minua. Sano vain mummiksi aivan kuten myös…"

Rouva Johtajattaren lause keskeytyy, kun alakertaan rappukaidetta pitkin liukuu alas mustatukkainen tyttö, vetäen jalallaan mukanaan yhden kiinalaisen arvokkaan maljakon, joka putoaa maahan räsähtäen rikki mullan levitessä lattialle.

"Gina", vanha nainen päättää lauseensa pienen pyörremyrskyn saapuessa huoneeseen.

"Hei mummi-kulta, anna anteeksi tuo maljakko. Sinähän joka tapauksessa inhosit sitä, annoit sen olla tuossa vain vanhaa Ediä miellyttääksesi", tyttö tervehtii ja sukkelasti on hän jo halaamassa vanhusta huoneen toisella puolella. Halatessaan mummiaan Gina iskee silmää Edille, joka hymyilee suopeasti pikkutytölle. Gina kääntyy korpinmustat letit liehuen ja hymyilee kauniisti myös Walterille, joka tuijottaa tätä energistä villiä ikäistään nuorempaa tyttöä.

"Menkääpäs te lapset leikkimään puutarhaan, Gina voi vastata kysymyksiisi, hän on - fiksu, vaikkakin vähän vallaton", rouva Johtajata huomauttaa.

"Mummi! En minä ole vallaton", Gina huomauttaa ja nyrpistää pisamien peittämää nenäänsä loukkaantuneena.

"Minä olen… olen…", tyttö jatkaa ja näprää mietteissään hameen helmaansa..

"Aivan kuten pieni villikissa", Walter huomauttaa hiljaa niin, että vain Gina kuulee sen.

"Olen villikissa! Ne kaikki vahingot vain tapahtuvat…" Gina huomauttaa.

"Ai että ihan vahingossa rikoit eilenkin sen sinun mielestäsi ruman lautasen, ja sadeko ne keittäjättären suuret tulppaanit oli liiskannut viimeviikolla?" Johtajatar mutisee puoliksi nauraen, sillä se lautanen oli ruma ja keittäjättären tulppaanit olivat varjostaneet Ginan omaa pientä koillisessa sijaitsevaa puutarha-aluetta.

Nauravista silmistä Gina päättelee saaneensa anteeksi. Tyttö ottaa Walteria kädestä ja vie tämän puutarhaan, jossa keskipäivän auringo paistaa. Auringon valo hyväilee lasten selkää näiden kulkiessa hoitamattomasta ruohikosta pilkistäviä hiottuja kiviä pitkin Haavemajaan, siksi tyttö nimittää valkoista huvimajaa, jonka on vallannut leikkipaikakseen. Lapset leikkivät koko iltapäivän ja illalla he palaavat uudestaan majaan…

Tähdet ovat syttyneet yön tummalle taivaalle valkoisen Haavemajan ylle. Vähenevän kuun puolikas loistaa korkealla, mutta ainoana valonlähteenä toimivat puutarhan pienet lamput, jotka valaisevat pehmeästi muuten jo hämärää taivasta. Tuulen henget ovat lakanneet leikkimästä, joku yksinäinen pieni siilin poikanen rapistelee puutarhan ruusupensainen alla ja kauempana kuuluvat välillä kaupungin liikenteen äänet. Hiljaiset moottorit eivät paljoa ääntä pidä, mutta välillä jotkin suhahtelut ja piippaukset kaikuvat aina kartanolle asti.

Tietysti suhahdukset saattaa sekoittaa pariin lintuemoon puiden latvoissa, mutta sitähän lapset eivät tienneet. On mukavampaa kuvitella, että ne tulivat teiltä… että koko kaupunki valmistautui yöhön, että he eivät olleet yksin.

Walter istuutuu ullakolta pihistetylle vanhalle sohvatyynylle Haavemajaan ja katselee tyttöä miettelijäänä.

"Mitä mietit?" Gina kysyy kaivaessaan lattialankun alle piilottamaansa keksilaatikkoaan.

"Että miksi minä olen täällä…" Gina nyökkää ja ojentaa keksin pojalle. Lapset mutustavat keksejään hiljaisuuden vallitessa, kunnes Gina rikkoo hiljaisuuden:

"Sinä vaikutat viisaalta, sillä jolla on tuollaiset siniset silmät… yleensä te olette viisaita. Mutta Willy, kai minä saan sinua kutsua Willyksi? Se kuulostaa nii paljon paremmalta kuin Walter… me olemme Haavemajassa ja täällä on vain yksi sääntö. Kerro minulle suurin salaisuutesi. Sen jälkeen jätän sinut rauhaan.", Gina ilmoittaa ja katsoo poikaa pääkalellaan uteliaana. Walter nolostuu hieman… kertoa nyt suurin salaisuus nuoremmalle tytölle… Gina katsoo odottavaisena ja viheltelee hieman.

"Tai voithan sinä olematta kertomatta.. joko kerrot minulle ystävänä tai valitset olevasi viholliseni", Gina ilmoittaa uhmakkaana, mutta jokin pienessä päättäväisessä ääneessään saa Walterin tajuamaan, että tämä tyttö osaa muutakin kuin kirkua ja parkua äitiä. Ginassa on jotain erilaista, hän oli villimpi ja mielenkiintoisempi kuin ne kaikki tytöt yhteensä, jotka poika oli elämänsä aikana tavannut.

"Hyvä on G", poika sanoo viimein ja kumartuu tytön puoleen. Walter kuiskaa salaisuutensa ja samalla hän tuntee nenässään tytön tuoksun. Ruoho kasteen peitossa, raikas ilma sateen jälkeen, hieman minttupastillia ja kahvia… Raikasta, mutta jotain mihin jää koukkuun. Gina nyökkää ja kumartuu pojan korvan puoleen lausuakseen oman salaisuutensa.

Näin alkaa syvä ystävyys kahden Järjestön asukkaan välillä, se kaikki alkoi pienestä Haavemajasta, jossa kaikesta voi tulla totta, ainakin siltä se tuntui lapsista, jotka uskoivat toisilleen puutarhan vartioidessa heitä tähtien alla. Ja niinhän se on. Haaveilla on tapana tulla totta, jos ne kertoo luotettavalle ystävälle ja jos niihin uskoo, jos niiden eteen tekee töitä.

He uskoivat ja tämä on tarina siitä miten saavuttavat nämä haavensa… se miten ja missä jääköön pieneksi salaisuudeksi, mutta voin paljastaa, että siihen liittyvät avaruus ja pieni aikamatkustus. Shh.. ei spoilata teille sen enempää.

Parhaat tarinat syntyvät omista kokemuksista. Niin minun äidinkielen opettajani sanoi. Siksi kerron teille tarinan... tai ei. En minä kerro teille mitään tarinaa, tämä on elämää. Jonkun elämää. Ja minä vain tarjoan sen teille sen luettavaksi.

Hiuksensa violoteiksi värjännyt tyttö istui järven rannalla kuulokkeet korvissa lempipaikallaan auringon lämmittämällä rantakivellä. Tuijotti vettä, jossa auringon valo leikkii huokutellen häntä uimaan kylmään veteen. Tyttö siirsi katseeni vedestä lahden toiselle puolelle vastarannalle. Hiukset liuhuivat tuulessa, kun tyttö tarkasteli pää kallellaan tuttua näkymää. Ei se vain enää ollut tuttu...

Viime keväänä poukaman toisen puolen tontti ostettiin ja nyt sinne oli rakennettu uusi kesähuvila. Tehty hiekkaranta, pihalla oli pystytetty puutarhakeinu ja kukkapenkeissä kukat olivat puhjenneet viime yönä kukkaan. Vastaranta sammaleen peittämine kivikkoineen näytti silti yksinäiseltä, jotenkin unohdetulta ja surullisen odottavalta. Ihmiset puuttuivat, kaikki muu oli valmiina.

Siinä olin vain minä istumassa järven rannalla ja luonnon hiljaisuus. Ja minäkin olin sulkenut silmäni.

Olin uppoutunut musiikkiin, kun kuulin auton kaahaavan tietä pitkin, se kääntyi uudelle tontille. Hopeinen arvokkaan näköinen auto painoi jarrut äkisti pohjaan ja autosta nousi jadenvihreään pukuun pukeutunut nainen, jonka musta hattu varjosti kasvoja. Nainen ei näyttänyt huomaavan minua, vaan auttoi autosta ulos ruskeatukkaisen ehkä 16-vuotiaan tytön. Hattunainen nyökkäsi kivelle istahtaneelle ja porhalsi paikalta pois. Ruskeiden kiharoiden kehystämät kasvot kääntyivät katsomaan tontille rakennettua hirsihuvilaa, mutta katsahtivatkin sitten äkisti lahdelle ja huomasivat minut.

Tyttö näytti hauskalta siinä sammaltyynyllä istuessaan, aivan kuin jostain satukirjasta. Avuton pieni keijukainen. Siinä vain erehdyin. Selja ei ollut avuton. Ehkä heiveröinen ja muiden mielestä kummallinen, mutta ei avuton.

"Tule tänne!" kuulin iloisen pyynnön. Otin kuulokkeet pois korvistani, ne jäivät roikkumaan käteeni. Jostain syystä minun teki mieli noudattaa tuntemattoman tytön pyyntöä. Nyökkäsin ja jätin kuulokkeeni kivelle.

Saavuin lahden toiselle puolelle muutaman minuutin päästä.

"Ihanaa tavata joku täältä korvessakin", kuului tervehdys kiveltä.

"Minä asun täällä", vastasin, vaikka suupielessäni väreili naurun poikanen. Se lausahdus oli tullut niin vilpittömästi. Ystäviä minä olinkin tänne korpeen kaivannut.

"Ai."

Syntyy pieni tauko, kunnes tyttö puhui jälleen:

"Minua kutsutaan Seljaksi."

"Violetta", esittäydyin ja hymyilin hieman. Vastaukseksi sain hymyn, joka paljasti puhtaan valkoiset hampaat. Selja näytti tavattoman kauniilta siinä aamuauringon paisteessa, mietin hiljaa mielessäni.

"Kaunis nimi.", Selja huomautti. Jonkun muun suusta nuo kaksi sanaa olisivat saattaneet kuulostaa tönköiltä, mutta Seljan suusta ne tuntuivat luontevilta.

Seurasin tyttöä hänen pyynnöstään ylös huvilalle ja olin utelias pääsemään näkemään minkälainen naapurini talo oli.

"Kuinka vanha olet?" kysyin, kun astuimme lasisesta ovesta sisään.

"17." Taivas, hän oli minua vanhempi, mutta vaikutti niin nuorelta. Itse olin 16 vuotta...

"Haluaisitko syödä jotain?"

Nyökkäsin yllättyneenä kysymystä. Vatsani murahti osoittaen olevansa samaa mieltä. En ollut syönyt mitään sitten aamu seitsemän aamiaisen, jonka olin tehnyt. Tyttö kääntyy kysyy olkansa yli kävellessään keittiöön:

"Autatko? Minun tekee mieli lettuja."

Naurahdin hieman, ihmettelen miten täällä muka olisi lettuihin tarvittavat raaka-aineet... mutta sellaiset Selja taikoi kaapeista.

Paistaessamme lettuja Selja kyseli minulta kaikkea ja pian tunsimme toisemme läpikotoisin. Enkä tarkoita, että tiesimme toistemme lempivärit. Vaan oikeasti tunsimme toisemme. Ymmärsimme toisiamme.

Lettupinon valmistuessa katoin pöydän ja silmäni osuivat lautasia etsiessä vanhoihin vinyylilevyihin, jotka olivat aakkosjärjestyksessä isoimmassa huoneen seinällä. Huoneen keskällä oli ruokapöytä, etelän puolella sohva ja sen vieressä vanhanaikainen gramofoni.

"Toimiiko tuo?"

Selja nyökkää minulle ja asettaa pöydälle herkullisen näköisen lettupinon. Istuuduin vapaalle tuolille ja kasasin lautaselleni kasan lettuja, kun Selja valitsi levyn kirjahyllystä. Hetken päästä ilmoille kajahtivat jazzmusiikin keimailevat sävelet. En yleensä kuunnellut tälläistä musiikkia, mutta tuo kappale veti minua puoleensa. Syvennyin musiikkiin ja vasta nyt tajusin, kuinka Selja istui vieressäni silmä suljettuina nauttien musiikista.

Se musiikkia kertoi rakkaudesta. Sellaisesta, joka on syvempää, murskaavamaa ja vaarallisempaa.

"Sinulla on mansikkahilloa suupielessäsi", Selja naurahti ja kumartui pyyhkäisemään sen hellästi pois. Tyttö nuolaisi sormensa puhtaaksi ja hymyilee minulle pilke silmäkulmassa.

"Luetko sä muuten kirjoja?" ruskeasilmäinen kysyi ja jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään:

"Koska mä luen paljon. Minä kutsuin pienenä mielikuvitusystäviä sielunsiskoiksi. Sen nimityksen pihistin jostain kirjasta... Sielunsiskot ovat tosi ystäviä, ne olivat minulle tärkeitä."

Pudistin päätäni... ei. En lukenut siihen aikaan paljoa, enkä ikinä ollut kuullut sielunsiskoista.

"Harmi. Koska mä olen tainnut löytää oikeasti sellaisen", Selja huomauttaa ja virnistää minulle. Tai ei, Selja ei virnistänyt, vaan hymyili kujeilevasti. Juuri sellaisena minä muistan Seljan vielä nytkin. Hymyilevänä, hiukan jauhoja hiuksissaan lettutaikanasta.

Sittemmin minusta ja Seljasta tuli oikeita sielunsiskoja. Se alkukesä oli elämäni parasta aikaa. Me keskustelimme, istuimme rannassa kahdestaan, kikatimme ja nauroimme. Jaoimme toisille kaikki salaisuutemme aivan kuin viisivuotiaat. Minä hypin laiturilta alas ja uin sydämeni kyllyydestä sillä aikaa, kun Selja luki puutarhakeinussa romaania. Kävelimme jopa yhtenä päivänä metsäaukiolle pieniä polkuja pitkin...

"Katso tuota pilveä", sanoi Selja hiljaa osoittaen kesän siniselle taivaalla olevaa pilven hattaraa. Kohotin katseeni ylös ja tarkastelin valkoista pilvihuntua.

"Miltä se sinusta näyttää?"

"Se voisi olla kuu tai sitten puolikas sydän..." Niin puolikas sydän, joka etsii pariaan... etsii sitä, jota korjaisi sydämen taas eheäksi.

Shampanjan lailla kuplivaa naurua... sellaiseksi Selja kuvaili nauruni yhtenä yönä...

Tyttö oli asettunut makuulle niin, että hänen päänsä oli vatsani päällä. Tärisin naurusta, mutta en vain saanut sitä loppumaan.

"Mille me edes aloimme nauraa?" kysyin vedet silmissä.

"Mistäs minä sen voisin muistaa", kuului naurun purskahdun täyteinen vastaus vierestäni pilailevalla äänellä. Purskahdimme uudelleen nauruun auringon valaisemalla metsäaukiolla.

"Violetta, tiedätkö miltä rakastuminen tuntuu?" Selja kysyi minulta äkkiä vakavana. Ruskeat silmät kääntyivät minuun päin odottavasti.

"En tiedä. Eikö se ole, kun tuntee olevansa onnellinen ja ajattelee rakkaudensa kohdetta koko ajan?"

"Niin kai... Mitä sinä ajattelet lesboista?" Mietin hetken ajan sormeillen Seljan ruskeita kiharoita, jotka ovat hajallaan vintillä.

"Ihmisiä he ovat siinä missä muutkin... Miksi sitä mietit?"

"Kunhan luin eilen yhden kirjan..." Nyökkään ja hyväksyin vastauksen. Myöhemmin vasta osasin lukea rivien välistä... silloin vain oli liian myöhäistä. Olit jo kadonnut.

Istuimme järven rannalla keskikesällä, minun puolellani poukamaa.

Viileä järven vesi siveli varpaitani ja Selja istui vieressäni. Etusormemme miltein koskettivat toisiaan, aurinko lämmitti selkää ja kesätuuli leikki hiuksissani. Joutsenet kirkuivat kaukana auringon kimmellyksen takana järvellä, mutta en kuullut mitään muuta kuin hänen hengityksesi. Hänet. Päällään Seljalla oli vain yksinkertainen hellemekko, jonka toinen olkain on valahtanut alas. Kynsiä, jotka naputtelivat lauturin vanhaa puuta, hän oli pureskellut.

Tuo mekko Seljalla oli silloinkin päälläsi, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Kun hän katsoi minua keijukaisen katseella ja tunnisti sukulaissielun. Hymyilin silloinkin.

Aivan kuten nytkin. Aurinko laski takanamme, tyttö painautui minuun ja nosti sykkeeni ylinopeuteen. Hän piirsi kevyesti reiteeni pienen sydämen ja kohotti katseensa kasvoihini.

Sinä suulit minua kevyesti. Ei sillä tavalla tulisesti, kuten kirjoissa kuvaillaan, vaan lempeästi ja pehmeästi. Onnistuit yllättämään minut, aivan kuten olit yllättänyt koko sinä ikimuistoisena kesänä. Silti se suudelma tuntui hyvältä, oikealta. Piirtelit haaveita ilman sormillasi ja kuiskasit jotain ihanaa korvaani..

Silloin avasin silmäni ja näin todellisuuden. Tyhjän vastarannan. Kaikkien hyljeksimän tytön, vailla rakkautta, vailla sielunsiskoa.

"Hyvää joulua", Ilse toivottaa minulle nojatuolinsa pohjalta. Nyökkään hänelle ja silmäilen kuusen alla olevaa lahjakasaa... ei yhtäkään Mattheolta. Hartiani lysähtävät alas ja käännyn ympäri pettyneenä. Kuinka hän saattoi unohtaa? Rojahdan istumaan Ilseä vastapäätä sohvalle.

"En saanut yhtäkään Mattheolta", huokaan ja katson lahjapinoani. Yksi kaikilta tytöiltä, yksi somasti paketoitu paketti isältä, Abigail isän vaimo on varmaankin paketoinu sen ja yksi pieni paketti Ilseltä. Jopa tätini on lähettänyt levyn itsetehtyä suklaata ja joulukortin.

Ilse kohottautuu istumaan tietävä hymy kasvoillaan. Katson häntä kysyvästi.

"Nyt et sano, että ulkona odottaa vuorellenin lahjoja Mattheolta, että ne eivät vain mahtuneet kuusen luo", sanon ja tuhahdan. Eihän se olisi mahdollista...?

"Ei ulkona, mutta Suuressa Salissa on kuulemman jotain, mikä on näkemisen arvoista", Ilse huomattaa ja ristii kätensä vatsansa päälle. Kohotan kulmiani hämmästyneenä.

"Mitä siellä on sitten?" kysyn ihmeissäni.

"En kerro. Mene itse katsomaa!"

Riennän ohuessa yöpaidassani ja silkkiaamutakissani pitkin koulun kylmiä käytäviä. Varpaitani palelee ja tajuan unohtaneeni panna edes sukkia jalkaani. Pamautan salin ovet auki. Ihan vielä ei ole aamiaisaika ja jouluaamiainen sitä paitsi on muutenkin aina tunnin myöhemmin... Joulukoristeiden ja lumivalkoisten kuusten keskellä seisoo tuttu poika syvän sinisten silmiensä kanssa.

"Mattheo!!" kiljaisen riemastuneena juosten opettajien pöydän eteen ja kiepsahtaen poikaystäväni kaulaan. Tämä on ehdottomasti paras joululahja ikinä.

Kävelemme Mattheon kanssa yhdessä ympäri käytäviä. Nojaan poikaan ja lämmin tunne rinnassani jatkaa kasvamistaan. Nyt on joulu. Ympärillämme välillä liikkuva utuinen väkimassa ei kiinnosta minua yhtään. Näen vain Mattheon. Luoja, poika on kasvanut puolessa puolessa... en näe enää söpöä ryppyä pojan otsassa, tämän ilmeisesti miettiessä jotain. Siniset silmät eivät ole enää pojan tapaan kirkkaat, vaan ne ovat tummemman siniset. Miksi huomaan kaiken tuon vasta nyt? Ei puoli vuotta sitten Mattheon leuka ollut noin vahva piirteinen... Vai oliko? Onko rakkaus sittenkin sokaissut minut ja nyt vasta olen herännyt todellisuuteen?

Puristan pojan kättä, kun kuljemme aamiaiselle. Sen jälkeen pakenemme ulos lumisateeseen, vaikka pakkanen saakin poskemme punoittamaan ja henkityksen höyryämään. Lumihiutale on takertunut silmäripseeni ja räpyttelen sen pois... hiljaisuus on vallannut metsänreunan. Valkoista tähtisadetta leijailee alas taivaalta ja ajattelen kaikkia niitä eläinraukkoja, jotka eivät saa tänään kunnon jouluillallista. Jotka tärisevät kylmästå ja palelevat koloissaan...

"Mattheo, minäaion toimia kerrankin joulutonttuna."

Käymme koulun riistanvartialla pyytämässä tältä muutaman olkilyhteen ja siemeniä. Keittiöstä saamme muuta syötävää muille eläimille... on jo päivä, kun pääsemme tarpomaan metsän keskellä. Taikasauvojen avulla pistämme olkilyhteen leijumaan luminen metsä taustanaan ja roudan kylmettämään maahan sirottelemme loput herkuistamme.

Astun askeleen taakseppäin ja jään ihailemaan jälkiämme. Ei kestä kuin hetki, kun joku pieni lintu istahtaa olkilyhteelle. Se katsoo meitä hetken ja sirkuttaa sitten jotakin. Seisomme Mattheon kanssa paikoillaan, vaikka minua ainakin paleltaa jo sormenpäistä.

Linnun laulun ansiosta paikka on kohta täynnä ruokailijoita. Kymmenet pienet linnut istuvat läheisissä puissa ja rohkeimmat katselevat meitä ystävällisesti. Lintujen lisäksi paikalle on eksynyt muutama talviturkkinen orava ja jopa yksi punaruskea kettu. Otan käteeni pienen pähkinän ja kyykistyen polvilleni lumeen. Tarjoan sitä puoliksi sokealle oravalla, jonka toinen silmä on vaurioitunut. Orava tarkastelee pähkinää ja varovarosti se kipittää luokseni. Se tarttuu pähkinään pienillä hampaillaan ja nyökkää ikäänkuin kiitokseksi.

Tunnen jonkun ison ja tumman olevan takanani. Tunnistan Varsan ja silitän sitä. Nyt jo aikuiseksi kasvanut theastrelini äännähtää jotain, mikä kuullostaa miltein hevoselta.

"Hyvää joulua Varsa", kuiskaan sille ja painan pääni sen kupeeseen.

"Nyt jos vain pystyisin piirtämään teidät", Mattheo huomauttaa ja tuijottaa minua kiinteästi. Ensimmäistä kertaa tunnen itseni epämukavaksi pojan katseen alla. Vain silmänräpäytyksen ajan.

"No talletat tämän muiston mieleesi", vastaan ja hymyilen jälleen.

"Niin... mutta jos pystyisin saamaan omakseni jotain näin kaunista, se olisi jotain", Mattheo sanoo lopulta. Nyökkään hitaasti ja yksi silmäinen orava tarkkailee jokaista liikkettämme hiljaa sivusta.

Poika avaa suunsa sanoakeen jotain, mutta sulkee sen sitten aivan kuin ei pystyisi sanomaan mitään...

Mattheo ojentaa kätensä minulle ja tartun siihen kylmillä sormillani. Sormemme ovat lomittain, kun Mattheo kohottaa kättäni ja suutelee sitä. Kylmyys häviää saman tie sormenpäistäni. Astun askeleen eteenpäin lumessa, kunnes olen aivan pojan edessä. Suljen silmäni ja kuumat huulemme löytävät tottumuksesta toisemme. Väristykset kulkevat selkärangassani. Minun tekee vain seistä jouluaattona ulkona pakkasessa suutelemassa rakastamaani poikaa.

"Hyvää joulua Lisa."

Hyvää joulua."

Saavun koulun ovelle, jonka työnnän auki ja liityn oppilaiden tulvaan. Kaikki kiiruhtavat omille tunneilleen. Minulla on hyppytunti ja ajattelen, viettäväni sen kirjastossa läksyvuorten valloittamisen vuoksi.

"Lisa hei! Odota!!" kuulen huudon takaatani ja käännyn ympäri kohti huutajaa. Melody katsoo minua odottavasti, mutta suun hymystä tiedän vaikeuksien olevan tulossa...

"Mitä sä nyt olet keksinyt?" kysyn ja silmäilen muita oppilaita salakuuntelijoiden varalta.

"Mulla idea...", Melody aloittaa, mutta Emilyn kirkas ääni keskeyttää hänet.

"Mikä idea?"

"Lintsataan tää loppupäivä. Yks Luihuinen löysi eilen uuden salakäytävän ja sitä kautta pääsee ihan lähelle Tylyahoa. Kallion seinässä on luola, josta kestää vaan pari minuuttia kävelle Tylyahoon", Melody vastaa ääntään madaltaen. Huokaan.

"Meillä on ne läksyt... ja ei Emilyllä oo hypäriä", vastustelen.

"Tylsimys! Läksyt ehtii tehdä myöhemminkin", Melody ilmoittaa.

"Ja Ilsekin haluaa mukaan", hän jatkaa ja vilkaisee epäröiden Emilyyn.

"Minulla on seuraa. Ja loitsutunti. Menkää te vain", tyttö vastaa hieman punastuen. Nyökkäämme ja katsomme, kun punatukkainen liittyy poikaystävänsä seuraan.

"No missä se salakäytävä on?" kysyn.

"Mä näytän. Haetaan vaan Ilse mukaan", Melody kuiskaa ja iskee minulle meikattua silmäänsä.

Kävelemme kumarassa kaikki kolme tyttöä ahtaassa hämähäkkejen seittejen peittävässä käytävässä. Saimme edes helposti suosteltua Ilsen mukaan.

"Niin kenen tää idea olikaan", mutisen, kun revin seittejä kasvoiltani. Ällöttävää... Vihdoin ikuisuudelta tuntunut käytävä loppuu. Autan Ilsen ulkoilmaan ja vedän terävästi henkeä pakkasilmassa. Sitten sinne Tylyahoon.

Saavumme lumista tietä pitkin tuttuun kylään. Ulkona ei näy ketään, joten pujahdamme helposti miltein autioon Kolmeen Luudan varteen. Tilaamme kermakaljat, Melodylle inkiväärillä ja istumme alas. Juttelemme niitä näitä ja nauramme Ilsen kertomille hauskoille jutuille, joita hän kuulee sairaalasiivessä ollessaan. Ilse on joutunut sinne tutkittavaksi, mutta olen muutenkin huomannut hänen usein tarjoavan apuaan siellä.

"Itse asiassa sairaanhoitojan työ on varsin mielenkiintoista", vaaleatukkainen huomauttaa, kun olemme nauraneet yhden potilaan kömmähdykselle halata matamia, mutta hän olikin halannut vieressään olevaa pylvästä.

"No kyllä tämä läksyjen teon voittaa, vai mitä?" Melody huomauttaa. Nyökkään, mutta jähmetyn, kun kuulen tutun miehen äänen kysyvän:

"Läksyjen? Ettehän te vain ole vain lintsanneet tunniltanne?" Dok kysyy ja laskee piippunsa suustaan. Ilse avaa suunsa aloittaakseen, mutta herra Grou ehtii ensin vastata omaan kymykseensä.

"Niinpä niin... minäkin muistan tuon ajan. Ollappa sitä jälleen nuori. Mutta, älkääs toki huolestuko, en minä teitä paljasta. Teinä livistäisin vain nopsaan, sillä pari professoria on tulossa tännepäin. Mukaan lukien tuvan johtajanne", Dok ilmoittaa laittaen piippunsa taas suuhunsa ja nyökkäten minulle merkittävästi.

"Hänhän oli mukava!" Ilse huudahtaa, kun olemme livistäneet nopsaan pois paikalta. Kohautan olkiani, mutta joudun nyökkäämään, kun Melodykin yhtyy Ilsen sanooihin. Vilkaisen rannekelloani ja sanon:

"Jos me juoksemme ehdimme seuraavalle tunnille ajoissa." Sitten katsahdan takanani kulkevaan Ilseen ja tämän kaavun alta pilkottavaan vatsakumpuun.

"Tai ehkä me kävelemme ja keksimme jonkin selityksen opettajalle..." Melody nyökkää, mutta hänen kasvojansa valahtavat vaaleiksi. Käännyn ympäri ja huomaan tuijottavani tuvan johtajamme silmiin... Luolan suu häämöttä kallion seinässä vähän matkan päässä tieltä.

"Selityksiä, neiti Winther?"

"Minä...mtuota...", haen katseellani apua ystäviltäni. Ei tässä nyt ihan näin pitänyt käydä....

"He ovat minun seurassani!"

Kuulen huudon takaatani ja käännyn ympäri. Herra Grou juoksee luoksemme ja toistaa puuskuttaen äsken sanomansa lauseen. Tuvan johtajamme nyökkää, vaikkakin katsoo minua hiukan epäluuloisesti. Nyökkän kuitenkin innokkaasti Dokin puheille, että tuvan johtaja jatkaa matkaansa. Henkäisen helpotuksesta...

"No niin. Mitäs tietä te tyttökullat pääsitte?"

Vilkaisen epäröivästi Melodyyn, joka tuijottelee kiinteästi jotain taivaalla olevaa pilven hattaraa. Ilse puolestaan katsoo minua kysyvästi. Ryhdistäydyn hieman ja kerron salakäytävästi. Näen vanhan miehen silmiin syttyvän hehkun ja saamme kuulla tarinan tämän salakäyttämisestä. Herra Grou nuoruudessa tämä salakäytävä löydettiin, mutta vakavan loukkaantumisen takia se suljettiin. Näköjään se on nyt löydetty uudelleen ja suojausloitsu haalistunut. Kuuntelemme lumessa seisten uskomatonta tarinaa kuolonsyöjien hyökkäyksestä aina pakotunneliin, jossa kirous onnistuu pudottamaan katosta palasen tunnelin löytäneen pojan päälle ja tämä loukkaantuu vakavasti, että ontuu hiukan vielä tänäkin päivänä.

"Tämä jääköön sitten meidän pikku salaisuudeksi", Dok sanoo silmää iskien ja lähtee hieman jalkaansa ontuen köpöttelemään eteenpäin. Lähdemme seuramaan vanhusta ja vilkaisen merkitsevästi tyttöihin, jotka pidättelevät naurua.

"Buum!", Ilsen ääni herättää minut mietteistäni. Räväytän silmäni auki ja näen ystäväni istumassa vastapäätä minua omalla sängyllään... En voi edelleenkään käsittää, että tuo suuri silmäinen keijukainen on raskaana. Vaikka Ilsellä onkin jo kaapunsa alta erottuva kohouma, jonka päälle hän on laskenut punaiseksi lakatut kyntensä.

"Sinähän olet tänään hiljainen. Mistä lähtien sinä et ole tullut tuntien jälkeen ystäviesi luo?" ystäväni huomauttaa ja ottaa käteensä keskeneräisen ompelutyönsä.

"Mistä lähtien sinä olet alkanut kutoa?" heitän takaisin ja tarkastelen valkoista pehmeää villalankakerää Ilsen jalkojen juurella. Vastaukseksi kysymykseeni saan minua moittivan katseen ja virallisesti ilmoituksen:

"Kolme sanaa. Minusta tulee äiti." Pyöräytän hieman silmiäni ja Ilse repeää nauruun.

"En kyllä pysty kuvittelemaan itseäni 6 lapsen äitinä, joka touhottaa esiliina edessä, että jokos se pikku veikka on ehtinyt oksentaa sinne keittiön lattialle ja Ann ehtinyt rikkoa kaikki vaatteensa", Ilse huomauttaa sukkapuikkojen kilahtelessa toisiaan vasten. Irvistän mielikuvalle ja vastaan:

"Ei. Sinä saat yhden ihanan lapsen, kauniin pikkutytön ja elätte ilman huolia elämänne..."

"Missä? Täälläkö?" Ilse kysyy. Niin... tulevaisuus on välillä niin pelottava. En tiedä itsekään mitä teen koulun jälkeen.

"Voithan sinä päästä opettajaksi! Olet järkevä ja järjestelmällinen, nykyään", huomatan. Ilse kohauttaa olkiaan ja mutisee:

"Joo... kyllästyin sotkuun. Siivoaminen on helpottavaa ja se tunne, kun kaikki on kunnossa ja ehjänä on ihana." Kaivan esiin päiväkirjani ja alan kirjoittamaan, sillä aikaa, kun Ilse kutoo pientä villamyssyä.

"Kuudes vuosi... ja kohta tätäkin on käyty on puoli vuotta. Syksy on jo pitkällä ja teatterikerhossakin on nykyään oikeasti rentouttavaa, kiitos herra Groun. Dok vain tuntuu tarkelleen minkälaisen näytelmän haluaa ja minä vain myötäilen häntä ujuttaen väliin aina joskus oman ideani.

Mutta marraskuu lähestyy... Olen ainoastaan onnistunut sotkemaan Emilyn ja minun välini... toisaalta saatoin Emilyn ja Leon yhteen. He ovat suloinen pari. Leo on kultainen poika, vaikka välillä vähän vakavan pelottava. Vaikka, eikös meissä kaikissa ole puolta?

Kaipaan Mattheota, joka tuntuu vastavaan kirjeisiinikin niin hitaasti. Ainoastaan koulunkäynti tuntuu vievän ajatuksiani muualle. Tänäänkin sattui hauska vahinko, kun yksi Rohkelikoista onnistui räjäyttää puolet luokasta ja toisen opettajan kulmakarvoista. Eikä kukaan kehdannut ilmoittaa toisen kulmakarvan puuttumisesta, pidättelimme vain naurua koko loppu tunnin.

Mutta mitään erikoista ei onneksi ole tapahtunut... Pitäisi saada sovittua Emilyn kanssa, mutta se tyttö vältteleee minua kuin ruttoa..." Suljen päiväkirjani ja suljen silmäni. Minua väsyttää...

"Herätys", Melody sanoo ja napsauttaa sormiaan. Räpyttelen silmäni auki... mitä nyt..?

"Täällä olisi joku, joka haluaisi jutella sinun kanssasi", minulle ilmoitetaan. Hymyilen varovasti Emilylle, kun tämä astuu Melodyn takaa esiin.

"Moi", Emily aloittaa ja haroo sormillaan sotkuista tukkaansa.

"Moi. Sä halusit puhua mulle", vastaan ja sormeilen itsekkin hiuksia.

"Mä jätän teidät nyt näpräämään hiuksianne ja häivyn sinne numerologian tunnille. Morjens!" Melody sanoo ja jättää meidät keskenään. Vilkaisen Ilseä, joka teenskentelee keskittyvänsä vain kutomiseen.

"Joo... mä oon pahoillaan tästä mykkäkoulusta", Emily sanoo ja istuutuu viereeni. Punatukkainen nojaa minuun.

"Mun pitäis olla pahoillaan", huomatan hiljaa ja kiedon käteni tytön ympärille.

"Eli ollaanko me nyt sujut?"

Nyökkään vastaukseksi.

"Hyvä! Sä saat sitten auttaa mua selvittää tän mun tukan!" Emily ilmoittaa ja harja lentää meidän luokse. Nauran ja otan harjan käteen.

"Tervehdyksen teatterin orvokki", lausuu herraGrou minulle kumartaen.

"Muiden pitäisi saapua näillä minuuteilla", vastaan ja järjestelen osallistujalistaa, kuin en huomaisikaan nuhjuista parrakasta herraa.

"Aivan aivan...", kuuluu vastaus, kun Grou puhaltelee savurenkaita piipustaan.

"Kuka hän on..?" kuuluu kuiskailua kerholaisten joukossa, kun kellon viisari lähestyy viittä yli.

Nousen seisomaan ja kohennan hieman ryhtiänä. Kyllä tämä tästä. Sinun täytyy vain olla kerhon johtaja. Rauhoitu. Eiväthän he voi minua potkaistu minua pellolle kerhosta. Vai voivatko?

"Eli... minun nimeni on Lisa ja...", ääneni hiipuu, kun herra Grou nousee seisomaan ja avaa suunsa:

"Ja minä olen herra Grou, teille Dok. Ja nyt kun esittelyt on tehty voinettekin kertoa minulle jotain itsestänne, olen täällä tämän vuoden apuohjaajna ja autan teitä voittamaan keväällä järjestettävät teatterifestivaalit."

"Niin, tänään ajattelin, että tutustuisimme hieman toisiimme ja", aloitan, mutta minut taaskin keskeytetään.

"Ehei, kultaseni", Dok hymyilee minulle ymmärtäväisesti ja jatkaa puhuen muille:

"Nimet ehtii opetelle myöhemmin. Tämä on taiteen luomista, eikä mikään jästejen taaperokerho. Meidän täytyy keskittyä näytelmään. Meidän täytyy kirjoittaa uutta. Meidän täytyy sukeltaan taiteen sisään", herra Grou luonnoin ja saa hyväksyvää nyökkäilyä. Alan inhoan tuota äijää yhä enemmän ja enemmän... Lyyhistyn tuolilleni istumaan. Ei minusta ole ohjaajaksi. Kaikki suunnittelemani ideat tuntuvat nyt huonoilta ja lapsellisilta. Haluan vain takaisin lavastajaksi. Mitä Nico näki muka minussa, että nimittä minut seuraajakseen...? Enhän minä ole näytellytkään kuin muutaman kerran.

"No niin korppini, jonka silmät säihkevät safiirien lailla. Mitä me teemme seuraavaksi?" Dok kysyy minulta ja istuutuu viereeni. Kohautan harteiteni ja mutisen:

"Nico jakaisi kerholaiset ryhmiin ja antaisi heidän ideoida näytelmää..."

"Hyvä! Sen me voimme tehdäkkin. Ja sitten voit esitellä minulle lavan takaosan, puvustamon ja lavasteet, teatterin oikean sydämen." Huokaan hieman ja kävelen lavaa kohti.

"Seuraavaksi ajattelimme, että te saatte hieman ideoida näytelmää ryhmissä.Yrittääkää miettiä mitä itse haluaisitte esittäää ja miten", katson puhuessa Dokiä ja kun saa vastaukseksi leikkisän silmäniskun tuhahdan. Että se jaksaa... Kerholaiset muodostavat ryhmät yllättävän nopeasti. Rohkaistuani yhtä ykkösluokkalaista menemään mukaan ryhmään, jossa oli yksi seiskaluokkalainenkin, kävelin Dokin luokse, joka nosti piippunsa suulleen.

Kävelimme lavan taakse minulle erittäin tuttuun nurkkaukseen, jossa olivat kaikki lavasteemme.

"Nyt päästään asiaan", Dok huomauttaa ja astuu lähemmäs lavasteita. Kohotan kulmiani hieman kysyvästi.

"Teatteri... se ei ole ikinä samanlaista, mutta yleisö näkee vain helmen kauniiksi hiotun puolen, itse esityksen. Me näyttelijät näemme sen luonnostaan kauniin puolen, taiteen luomisen. Lava on vain teatterin sielu, se näyttää toteen suurimmat haaveemme ja rakentelee pilvilinnoja katseltavaksi, mutta oikeasti täällä " Dok viittoo ympärilleen "On teatterin sydän. Se mikä tekee töitä näytelmän eteen ja herättää sen henkiin lavasteille ja valoilla."

Nyökkään hiljaa. Totta...

"Kuka on maalannut tämän kauniin niitty maiseman?" Dok kysyy ottaen piippunsa käteen ja tarkastelee suurta lavastetta tarkemmin.

"Minä", vastaan ja lehahdan vienosti punaiseksi herra Groun seuraavasta kommentista.

"Olet taitava maalaaja. Tiedän kyllä miksi sinut valittiin valittiin seuraavaksi kerhonjohtajaksi. Sinulla on silmää taiteelle ja ymmärrät, että teatteri on muutakin kuin kasa vuorosanoja."

Näytän Dokille vielä puvustamon ihanine pukuineen ja muu takaosan.

"Eikä meidän pitäisi jo mennä kerholaisten luokse?" kysyn, kun olen kertonut kerhon toiminnasta pääpiirteitä.

"Tottahan toki, ruuseni. Lähdetäänpäs", kuuluu vastaus ja sen perään saan pienen ilkikurisen hymyn poikasen. Hymyilen hänelle hieman takaisin.

Ehkä Dok ei olekkaan niin idiootti äijän käppänä kuin miltä näyttää.

"Lisa, mä haluun sanoa yhden jutun...", aloittaa Emilyn arka ääni takaatani. Käännän kaavun verhoaman selkäni vesipisaroiden koristamalle ikkunalle.

"Minkä?" kysyn.

"Sä oot ehkä ihmetellyt kuka toi ne kirjeet sulle, ne mitkä Leo jätti sulle", Emily jatkaa ja sormeilee hermostuneena punaisia hiuksiaan. En ollut edes miettinyt asiaa, kohautan mielessäni olkapäitä ja vastaan ystävällisesti:

"Niin, mitä niistä, Emily?"

"Mä toin ne sulle, Leo lupasi opettaa mut animaagiksi ja mun piti vain tuoda kirjeet sulle", Emily kuiskaa ja huomauttaa hieman pettyneellä äänellä kengilleen:

"Enkä mä opittunut..."

"Animaagiksi ei tapahdu hetkessä", vastaan ja otan kiinni hellästi tytön leuasta ja katson häntä silmiin. Emily tyttö nyökkää ja minä sanon, kun tajuan punatukkaisen kaihoiaisen katseen hänen äsken sanoessaan Leon nimen:

"Mutta teillä taisi hauskaa yrittää opetella?"

"Oli! Leo opetti minua niin kärsivällisesti ja hellästi. Sekin, kun hän vain hymyile niiiiiin söpösti, kun selitin, että haluan animaagiksi siskoni takia, tai hänen muistonsa takia", Emily lopettaa äkisti ja katsoo minua punastuen. Suutapieltäni nykii, mutta puren poskiani. Emily katsoo minua hieman loukkaantuneena ja lähtee pois huoneesta tukka hulmuten. Voi parkaa... ei olisi pitänyt kujeilla hänen kustannuksellaan. Katsahdan avonaiseen luonnoslehtiöön ja lyijykynään...

Hyrälen mielessäni hiljaa erään laulun sanoja...

" Oh darling don't you ever grow up, don't you ever grow up

It could stay this simple

I won't let nobody hurt you

Wont let no one break your heart

No one will desert you

Just try to never grow up

Never grow up...."

Paperille ilmestyy silmäkulma, valopilkku... mustuainen... sävytän silmän väriä... luonnostelen alkavaa nenän kaarretta. Toinen silmä... Tarkastelen työtäni, pienet tummat silmät. Lapsen silmät, vauvan... Piirrän pienen leuan ja nyrkissä olevan käden. Kumilla ja pehmeämmällä kynällä saan tehtyä varjostukset kasvoihin... sieraimet, nenä... Pientä tukkaa päälaelle ja luonnostelen hymyilevän hampaattoman suun. Piirrän paperin yläreunaan pienen sydämen, merkkinä rakkaudesta. Muutaman tunnin luonnostelun jälkeen, kun vatsani kurnii ruokaa piirros on valmis. Jätän kuvan ikkunalaudalle ja lähden syömään.

Aamulla Keiti meni paimentamaan naapurin lampaita. Koska sai hän sai siitä palkaksi leipää. Eräänä päivänä hänen äitinsä sairastui. Muutamia vuosia eteenpäin hän kuoli. Keitin piti muuttaa orpokotiin. Siellä oli ankara johtaja. Hän karkasi orpokodista. Hän kulleksi kadulla. Hän pääsi palvelemaan sokeaa vanhusta. Hän sai leipää, maitoa, uusia vaatteita ja nukkumismahdollisuuksen. Keiti teki työtä. Hän laittoi ruokaa, siivosi. Hän ei tiennyt että vanhus oli hänen mummonsa. Eikä vanhus tiennyt että Keiti oli hänen lapsenlapsi. Keiti oli nyt kahdeksantoista vanha. Eikä osannut lukea, laskea ja kirjoittaa. Kun sitten hän oli pesemässä astioita hän näki naapurin pihalla sesoi tyttö. Hän oli seitsemäntoista vanha. Hänellä oli mekko ja takki päällä. Hän oli kaunis ja ihana. Muttta hän meni sisälle niin myös Keiti. Seuraavana päivänä tuli tuo tyttö kysymään osasiko Keiti lukea, laskea ja kirjoittaa. Keiti ei osannut. Sitten tyttö pyysi Keitiä tulemaan kylään joka päivä. Hän opetti Keitiä. Loppu!

"Onko Ilse pieniin päin?"

"Miten niin?" kysyn, sillä haluan tietää kuka on kertonut sen Melodylle.

"No koko koulu puhuu siitä, haloo? Emily kertoi minulle kuulleensa joltain kaveriltaan, että tämä oli kuullut kahden Rohkelikon mainitsevan kavereilleen, että he olivat kuulleet Luihuisten puhuvan keskenään jonkun meidän ikäluokan korpparin raskaana olemisesta, jotka puolestaan kertoivat minulle, että olivat kuulleet jonkun opettajan puhuvan siitä rehtorille. Ja päättelin, että sen täytyy olla Ilse. No onko se totta?" Melody tiukkaa minulta.

"Ilse on raskaana", minä vastaan.

"Eli me saadaan vauva tänne!" Melody huudahtaa iloisena, kun jatkan:

"Mikset sä Melody kysy Ilseltä suoraan?"

"Noo... en tiiä olisko se kertonut."

"Jaa.."

Katselen tytttöä, joka juoksee kertomaan uutisen muille. Ei näin, ajattelen päätäni pudistellen, vaikka se kyllä olisi tullut selville enemmin tai myöhemmin. Voi Ilse parkaa...

Olen juuri kertomassa Leosta Ilselle, kun joku yskäisee takanani käytävällä. Käännyn ympäri ja näen professori Lipetin takanani. Kohotan kulmakarvoja kysyvästi.

"Rehtori odottaa sinua kansliassaan kymmenen minuutin päästä." Nyökkään vastaukseksi. Miksi rehtori haluaa minut puheilleen...? Outoa.

Kolme minuuttia myöhemmin seison kansliassa kuuntelen edellisten rehtoreiden puheita tauluissaan.

"Hän on se tyttö, se joka miltein murhasi sen toisen tytön."

"Ei, vaan tämä on se, joka oli täällä, kun neiti... joku L:ällä alkava joutui erotetuksi."

"Idiootit! He ovat sama henkilö...", tumma silmäinen nainen tiuskaisee. Onneksi keskustelussa ei päästy pidemmälle, sillä rehtori saapuu paikalle, mukanaan muhkeat viikset omistava äijän käppänä.

"Tämä on tohtori ja ilmaisutaidon professori Doeltaiprovelfreht Grou," rehtori ilmoittaa minulle ja vanha mies astuu eteempäin ja suutelee kättäni:

"Palveluksessanne, kuningattareni."

Nyökkään ja haistan samalla miehen hengityksessä viskin hajun. Yök.

"Anteeksi, minkä sanoittekaan nimeksenne, herra Grou?" kysyn, sillä en ollut todellakaan saanut nimestä selvää.

" Eipäs herroilla siinä, nuori nainen. Doeltaiprovelfreht, mutta minua on aina kutsuttu Doksi", mies ilmoittaa ja iskee minulle silmäänsä.

"Herra Grou on tullut ohjaamaan vapaaehtoisesti näytelmäkerhossa", rehtori pistää väliin.

"Mitä? Mutta, miksi...?" kysyn ihmeissäni. En minä tuollaisen kanssa tee yhteistyötä, mietin, kun vilkaisen kulkurin vaatteisiin pukeutunutta miestä.

"Toivomme sen sopivan sinulle, sillä ajattelin sen tuovan hieman piristystä kerhoon. Ja herra Groun avulla saatatte mahdollisesti päästä talven loppupuolella järjestettäviin teatterfestivaaleille", rehtori vastaa.

Tapaamisen jälkeen päässäni pyörii ainoastaan yksi asia, teatterifestifaalit. Niille minun on pakko päästä, ihan vain siksikin, että festivaalejen paras esitys pääsee Velhojen Kansallisteatteriin ilmaiseksi ja yksi meistä saa roolin kuuluisan teatterin näytelmässä. Vaikka kaikki tuo vaatisikin yhteistyötä Dokin kanssa... Irvistän hieman, kun muistelen miehen kaljua ja nuhjuisa tweedtakkia. Hyvin harmillista, kun Nico kerhon edellinen johtaja ei ole näkemässä tätä...

Yhtäkkiä joku törmää minuun. Poika kumartuu nostamaan paksua romaaniaan lattialta:

"Leo?" kysyn.

"Minähän se", poika ilmoittaa suoristautuessaan seisomaan. Poika hymyilee minulle ja samassa minulla välähtää. Nico. Poika on aivan ilmetty Nico, tuo hymy...

"Tunnetko ketään Nicoa?" kysyn äkkiä ja silmäilen pojan kädessä olevaa kirjaa.

"Tunnen, isoveljeni on sen nimenen." Se tieto tieto riittää minulle.

"Tuo on muuten kuulemman hyvä kirja!" huudahtani olkani yli, kun jatkan matkaani. Leo punastuu korviaan myöten ja puristaa kovempaa kädessään olevaa romanttista tyttöille suunnattua romaania.

Suljen tyttöjen vessan oven ja purskahdan nauruun. Teatterikeho, täältä tullaan! ajattelen, kun olen nauranut tarpeeksi.