Olen vihdoin saanut Alicen ja Gracien nukkumaan. Raahaudun koneen ääreen ja avaan suosikeistani TarinaTylypahakn kirjoitusssivuston, jota ylläpidän nyt viidettä vuotta. Hyvät muistot vierivä mieleeni, kun tuttu vaalean ruskea ulkoasu latautuu koneen näyttöruudulla. Kelaan sivua alaspäin ja kirjaudun Suntuubin kautta ylläpidon puolelle.

 

Juuri kun olen avaamassa vieraskirjaa ja vastaamassa siellä esitettyihin kysymyksiin, kuulen pieniä askeleen ääniä takaatani:

"Äiti, en saa unta, esikoiseni ääni kuiskaa hiljaa. Napsautan koneen kiinni ja katson isänsä luonnonkiharoita perinyttä 6-vuotiasta tytärtäni. Alicella on päällään tumman pinkki paljettikoristeinen lempiyöpukunsa. Astun tytön luokse hämärässä työhuoneessani, vaikka tuskin työhuoneeni on mikään työhuone, sillä se on vain yksi osa kirjallisuuden ja taiteen peittämää korkeaa ja avaraa olohuonettamme.

Huoneen eteläinen seinä on täynnä kuvataiteen saavutuksiani. Kunniapaikan seinän keskellä valkoisen takan yläpuolelta on saanut kuvataidekoulun päättötutkintotyöni. Maalauksessa on lempimaisemani, eli perheeni vanhan mökin ranta.

 

Tyttäreni käpertyy kainalooni ja kysyy hiljaa toisella seinällä riippuvista valokuvista. Napsautan jalkalampun päälle ja sen pehmeässä valossa tutkin seinällä riippuvia valokuvia.

 

Ensimmäisessä kuva on ylioppilasjuhlistani. Sen jälkeen, kun pikkusisareni pudottivat minut puroon. Kuvassa nauran valkoinen lakki päässäni omenapuun vieressä. Ilta-aurinko on heittänyt varjonsa ympärilleni, mutta minä vain hymyilen kuvaajalle sinisessä mekossani. Omenapuun takaa pilkottaa hieman vettä ja nyt vasta erotan vedessä eriskummallisia pyöretitä. Outoa, ajattelen. Olen kaysonut tätä kuvaa monta kertaa, mutta vasta nyt minulla on aikaa katsoa sitä kunnolla. Rutistan tytärtäni ja kerron hänelle kuvan tapahtumista.

 

Toinen kuva on otettu häitteni aamulla, kun seison sielunsiskoni, eli parhaan ystäväni kanssa valmiina häihin. Pidimme kaksoishäät ja olin tuolloin rakastunut silmittömästi hauskaan ja nauravaiseen nykyään entiseen mieheeni, joak oli tuolloin huomaavainen. Seisomme kuvassa valmiiksi meikattuina valkoisissa morsiuspuvuissamme. Minulla on huntu kädessäni ja toinen käteni on ruusukirjaillun peittävän mekkoni lantiolla. Säteilen hyvää tuulta kaikkialle. Nykyään säilytän mekkoani ullakolla, mutta vanhan hiusnauhani olen lahjoitanut Alicelle pukuleikkeihinsä. Hymyilen itsekseni ja huomaan pientä tuhinaa vierestäni. Pikku-Al on nukahtanut viereeni puristaen kädessään rintaansa vasten iän kuluttamaa nallekarhua. Kannan pienen sänkyyn. Kävelen Gracien kehdon ohi, kuukauden ikäinen tyttäreni tuhisee peukalo suussa suloisesti, kun peittelen hänet paremmin ja suljen samalla lastenhuoneen ikkunan.

 

Katson ikkunasta ulos yön salaperäiseen valtakuntaan. Talomme sijaitsee pienen järven rannalla, kukkulan harjalla paikassa, jossa kukaan ei häiritse kirjoittamistani. Olen kirjailija, jooten kirjoiturauha on suotavaa. Koska vesi on horoskooppejen mukaan myös elementtini rakastan veden läheisyyttä. Laskeuddun portaita pitkin alakertaan ja annan katseeni osua kirjahyllyyn. Muistiini putkahtaa päivä, joilloin esikoisteokseni Etsintäkuullutetut julkaistiin.

 

Seison hiljaa kädessäni uunituore kirjani. Minun kirjani. Olen kirjoittanut kokonaisen kirjan! Se on julkaistu nyt. Sivelen kirjan kantta varovati ja avan kirjan. Se tyoksuu hyvältä, kirja tuoksuu saavutuksilta.

Silmilleni pomppaavat omistussanat. Käännän sivua ja alan lukea prologia.

 

Hymähdän hiljaa vanhalle muistolleni ja silmäilen ympärilleni. Minä todellakin olen kirjailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja äiti. Saan inspiraatiovälähdyksen ja ryntään koneelleni. Tästä kaikesta tulee loistava kirja. Avaan uuden tiedoston ja lasken käteni koneen kuluneille näppäimille. Jospa alottaisin siitä ajasta, kunnaloin kirjoittamaan kunnolla fanficcejen avulla...

 

Muutaman tunnin päästä minulla on uusi haave. Saada tämä kirja julkaistuksi.