Hiljaisuus. Sehän ei ole tunne, mutta minulle sen pakko olla. Mikä muu riittää kuvaamaan tätä? Tunnetta, jossa ontto olo valtaa sisältä päin minut ja nakertaa pala palalta minua, hiljaiuuden vallitessa. Minun pitäisi itkeä, huutaa, raivota tai edes sanoa jotain, kertoa tästä. Mutta ei. Minä pysyn hiljaa ja annan hiljaisuuden ottaa ohjat kuten aina. Olen tottunut tähän, että minun tekee mieli oksentaa ja tyhjentää sisukseni vain ulos. Haluan pois. Sitä minä todella haluan. Pois täältä, pois tästä tunteesta. Hiljaisuus on kamalaa ja se on liian tavallista minulle. En osaa enää vastustaa sitä. Hiljaisuus on tunne, jota jotkut kutsuvat epävarmuudeksi, yksinäisyyden peloksi tai vain katovaksi tunteeksi. Ei se tunne katoa, se on ja pysyy sisälleni niin kauan kuin elän. Minulle tämä hiljaisuutta. Aivan kuten äsken. Kaikki vain hiljenivät. Hiljaisuus, siitä ei olisi pitänyt tulla minulle kumppania.

 

Rakkauden tunne. Se tunne on kuokuttava. Sitä haluaa lisää, lisää, lisää... Ei rakkautta pysty kuvailla sanoin, siitä on niin monta versioa, kuin taivaalla on tähtiä. Ihastuminen on ihanaa, mutta se oikea rakkaus on hulluutta. Kuin adrealiini, se valtaa kehosi, mielesi ja sydämesi. Et ajattele enää selkeästi. Koko muu maailma liukenee silmiesi edessä ja näet vain sielusi peileillä kuinka se oikea kävelee silmiesi ohi, sen toisen kanssa. Kyllä. Miksi sen pitää aina olla niin? Eikö rakkaus voi olla vain ihanaa huumaavaa ainetta? Rakkauteen liitetään aina se mustasukkaisuus, viha, epätoivo tai synti. Rakkaus, sen haluaa tuntea. Sitä ei ymmärrä ennen kuin on saanut tuntea sen tunteen. Sen hulluuden partaalle ajavan tunteen. Rakkaus on kipua, se vääristää maailmankuvan ja saa ihmisen tekemään kaikkensa. Mutta kumminkin rakkaus kuvataan aina hempeänä, iloisena asiana, vaikka ääripäässä todellisuudesta se on pelkkää eläimellistä tuskaa.